Tuntuiko se missään yli 40 vuotta edellisen kohtaamisen jälkeen? Procol Harum Tampere-talossa

Pauli Kallio kävi katsomassa Procol Harum -keikan ensimmäisen kerran sitten vuoden 1976 ja piti kuulemastaan yllättävän paljon.

Procol Harum
2.10.2017
Tampere-talo

Kuulin Procol Harumia konsertissa edellisen kerran vuoden 1976 Kuusrockissa Oulun Kuusisaaressa. Tuolloin bändillä oli takanaan jo yli kymmenen vuoden ura. Monen aikakalaisorkesterin tavoin kaikki sai alkunsa rhythm & bluesista. Oma ilmaisu alkoi hahmottua pian 1960-luvun puolivälin jälkeen: puolipsykedeeliseen progressiivisuuteen imeytyi klassisia vaikutteita, mutta mustasta musiikista imeytynyt sielukkuus säilyi.

Oulussa esiintyi merkittävimmät albuminsa ja viimeisen hittisinglensä (Pandora’s Box) tehnyt yhtye, jonka hajoaminen oli lähellä. Luovuus oli hiipumaan päin, mutta Procol ei pystynyt Genesisin tapaan liukenemaan musiikillisen aikuisviihteen valtavirtaan. Pitkätukkateinille Kuusrock merkitsi yhtä kaikki toiveunen täyttymistä. Beatlesia tai Creedence Clearwater Revivalia ei voinut nähdä keikalla, mutta Procol Harum olikin jo seuraavaksi kovin juttu. Kohta tukka lyheni ja mielenkiinnon kohteet vaihtuivat, mutta en edes ankarimpina punkvuosina inhonnut Procolia niin kuin eräitä muita progemammutteja.

”En edes ankarimpina punkvuosina inhonnut Procolia niin kuin eräitä muita progemammutteja”

Yhtyeen laulaja, pianisti ja säveltäjä Gary Brooker kutsui porukan uudestaan koolle 1990-luvun alussa, mutta viimeiset toistakymmentä vuotta hän on ollut bändinsä ainut alkuperäisjäsen. Ei muitakaan voi silti väittää nostomiehiksi, sillä vain yksi on liittynyt bändiin tällä vuosituhannella. Toinen tuleminen on merkinnyt kiertueiden lisäksi myös kolmea albumia, joista tuorein (Novum) ilmestyi tänä vuonna. Kiertuetta ei kuitenkaan nimetty uutuuden vaan 50 vuotta sitten ilmestyneen A Whiter Shade Of Pale -singlen mukaan.

Olletikin Tampere-talon yleisö tahtoi kuulla Palen ja muut muinaiset merkkiteokset. Soundin kirjeenvaihtaja janosi lisäksi vastausta muutamaan kysymykseen. Vieläkö 72-vuotiaan Gary Brookerin ääni kantaa? Kuulostaako nykyinen Procol Harum elävältä yhtyeeltä vai alkuperäisen kokoonpanon tribuuttiryhmältä? Ja mikä tärkeintä: tuntuuko se missään yli 40 vuotta edellisen kohtaamisen jälkeen?

Epäilyt ja huolenaiheet kaikkoavat jo ensimmäisten minuuttien aikana. Ikääntyminen toki kuuluu Brookerin äänessä, mutta kirkkaankarhea tenori on edelleen vaikuttava. Oikeastaan Brooker ei ole kuulostanut koskaan nuorelta. Kvintetin rockin kaavoista poikkeava sointi perustuu Bookerin sekä hammondia ja syntetisaattoria soittavan Josh Phillipsin tyylikkäälle yhteispelille. Rumpali Geoff Dunn ja basisti Matt Pegg pysyttelevät asiallisesti taustalla. Kitaristi Geoff Whitehorn käyttää soolotilansa kärkkäästi, mutta malttaa pitäytyä kohtuuden rajoissa.

Konsertti etenee kappaleiden ehdoilla ja ajoittainen mahtipontisuuskin tuntuu perustellulta. On helppo heittäytyä nauttimaan As Strong As Samsonin melodiasta, Salty Dogin aavemaisesta tunnelmasta ja Shine On Brightlyn jylhästä arvokkuudesta. Grand Hotel ansaitsisi aidot jouset, mutta Phillipsin syntikkaviulut kuulostavat yllättävän hyvältä, ei lainkaan niin muoviselta kuin Katalonian piestyille äänestäjille omistetun Conquistadorin ”trumpetti”.

Brooker muistaa mainita, mitkä laulut ovat peräisin Novumilta, eikä uututta tarvitsekaan häpeillä. Konsertin seitsemästätoista kappaleesta peräti seitsemän on uudelta levyltä. Illan avannut I Told You ja Businessman jatkavat klassista Procol-soundia kunniakkaasti. Naapurikateudesta kertova Neighbour puolestaan voisi olla Ray Daviesin lauluvihosta reväisty sivu. Puhelias Booker pitää yllä yhteyttä yleisöön, mutta Sunday Morningin kaltainen balladi ei välttämättä kaipaisi pohjustukseen humoristista jutustelua. Tampere ottaa uudet kappaleet vastaan yhtä lämpimästi kuin tutut klassikot, vaikkakin toisen setin päättävä Conquistador ja ylimääräisenä kuultu A Whiter Shade Of Pale saavat kovimmat hurraukset ja nostavat väen jaloilleen.

Vanhojen suosikkibändien uusissa levyissä ja kiertueissa on riskinsä. Minne katosi The Dream Syndicaten taika? Sitä joutui ihmettelemään How Did I Find Myself Here -albumia kuunnellessa (höpsis, loistava albumi! -pt. huom). Taannoin kävi ilmi, että Televisionin Tom Verlaine on menettänyt loputkin äänestään eikä bändin uudesta kitaristista ole vastusta itsevaltias Verlainelle. Sitten tulee joku progeaikojen kulahtanut muinaisjäänne, joka pyöräyttää oivallisen levyn ja soittaa vahvan keikan!

Pauli Kallio