Punk-veteraanit pönöttivät, mutta yleisö oli liekeissä – Television, Mirel Wagner | 10.6.2014 The Circus, Helsinki

New Yorkin punk-skenen kulttiyhtye Television sai kuulijat liikkeelle yllättävän sankoin joukoin tiistai-iltana. 1970-luvun konkareista ja nuoremmista hipstereistä koostuva yleisö saapui mielenkiinnolla kuulemaan jo lämppärinä esiintynyttä Mirel Wagneria. 


 

Teksti: Tuukka Hämäläinen

Wagner ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen 70-luvun taidepunkkarien lämppäriksi, ja naisen herkkä ja akustinen ilmaisu muodostikin melkoisen kontrastin pääesiintyjään nähden, mutta 40-minuuttinen setti oli oikein sopiva. Jotain duurivoittoistakin Wagnerin tuotanto tosin kaipaisi, sillä jokusen kappaleen kuluttua molliballadit alkavat tuntua hitusen monotonisilta.

Kymmeneltä lauteille nousivat nokkamies Tom Verlaine, basisti Fred Smith, rumpali Billy Ficca, sekä yhtyeen tuorein vahvistus, vuonna 2007 Richard Lloydin korvannut kitaristi Jimmy Rip. Pitkähkön alkufiilistelyn jälkeen keikan avasi yllättäen 1880 Or So –avauskappale yhtyeen vähemmälle huomiolle jääneeltä kolmoslevyltä Television (1992).

Sen jälkeen yllätyksiä oli tarjolla vähemmän. Debyyttialbumi Marquee Moonin (1977) kappaleet, kuten Venus, Elevation, Guiding Light ja albumin nimibiisi täyttivät setin. Joukkoon mahtui pari raitaa myös vuoden 1978 Adventurelta – avauskappale Gloryn ohella kuultiin melodramaattinen The Fire, jossa Jimmy Rip pääsi näyttämään taitojaan slide-kitaroinnissa.

Rip oli muutoinkin yhtyeen eläväisin jäsen, siinä missä muut jäsenet seisoa pönöttivät jäykkinä kuin seipäät. Tuoreimman jäsenen habitus ja säröisempi kitarasoundi toivat Televisioniin lieviä garage ja southern rock -vaikutteita, jotka monipuolistivat yhtyeen ilmaisua. Siinä missä Verlaine näytti sooloja soittaessaan vuoroin keskittyneeltä ja kyllästyneeltä, Ripin ilmeet kielivät todellista soittamisen nautintoa.

Soundillisesti suurin moite lienee, että ainakin etuosassa salia Verlainen laulu kuului todella kehnosti ja jäi jatkuvasti kitaroiden jalkoihin. Siinä missä Mirel Wagnerin laulusta sai koko ajan selvän, oli Televisionin kuulijoiden tunnettava biisit ennalta tietääkseen ollenkaan, mitä solisti suustaan päästelee. Sen verran kuitenkin erotti, että vanhenneen Verlainen oli hetkittäin hankala yltää samoihin laulusuorituksiin kuin 70-luvulla.

Vaikka yhtye oli lakoninen, ei kiitollisempaa yleisöä juuri voisi toivoa.

Televisionin linja oli alusta lähtien keskittyä soittamiseen, eikä turhaan esiintyä tai viihdyttää yleisöä. Muutamaa hajakommenttia lukuunottamatta yhtye ei sanonut mitään, jäsenet esiteltiin, mutta kappaleita ei. Tämän vuoksi jäi hieman hämärän peittoon, olivatko kolme vierasta kappaletta uusia vai jotakin aivan muuta. Keikan keskivaiheilla kuultu pitkä bassovetoinen kappale oli keikan parhaita hetkiä, sekä aivan viimeiseksi esitetty lyhyt, kolmiosainen kappale, jossa ajauduttiin hetkeksi lähelle humppakomppia.

Vaikka yhtye oli lakoninen, ei kiitollisempaa yleisöä juuri voisi toivoa. Ehkä välinpitämätön ulkokuori todella synnyttää fanien keskuudessa hurmoksen, jossa jokainen esiintyjän vähäinenkin ele innostaa hurrauksiin ja aplodeihin. Marquee Moonin kappaleita laulettiin kuorossa ja soolot saivat ansaittuja aplodeja. Olisi tästä revittelyn ja fiilistelyn paritanssista nauttinut mielellään pidempäänkin, mutta reilut puolitoistatuntinen show oli oikein kelvollista vastinetta rahoille.