Teksti: Esa Kuloniemi
Kuvat: Pori Jazz -pressipankki
Lauantain sisäänkävelymusan hoiti päälavalla kotimainen elektro-jazzkokoonpano Virta. Kolmikon soitanta oli upeaan säähän sopivan ambienttista, mutta ei energiatonta. Trumpetisti Antti Hevosmaa viritteli kaiutetuilla teemoillaan ja sooloillaan jatsikansaa tunnelmaan samalla kun rumpali Erik Fräkin sekä kitaristi Heikki Selamon dynaaminen komppaus ja vuoropuhelu toivat esitykseen tarpeellista ryhtiä.
Vasta hiukan päälle kaksikymppinen kuubatar uhkui elämän ja laulamisen iloa.
Seuraava etappi oli Lokkilava, jossa svengasi Daymé Arocena upeine trioineen. Santeria-uskonnostaan johtuen aina valkoisiin pukeutuvan Arocenan ääripositiivinen persoona tempaisi mukaansa. Tämä vasta hiukan päälle kaksikymppinen kuubatar uhkui elämän ja laulamisen iloa, eikä hänen esiintymisessään ollut mitään päälleliimattua. Lisäksi välispiikit olivat humoristisuudessaan silkkaa timanttia ja viimeistään päätösnumerona esitetty Don’t Unplug My Body todisti että kyseessä oli helposti yksi kinkerien kovimmista laulajista. Laaja, valtavan tasaisesti soiva ääniala ja kuubalaisperinne yhdistettynä suvereenisti hallittuun jazzilmaisuun loivat herkullisen yhdistelmän.
Seuraavana päälavalla esiintymisvuorossa olleelle Michael Kiwanukalle kasautui runsain mitoin odotuksia, jotka hän täytti korkojen kera. Olemukseltaan kuin suoraan Shaftista lavalle kävellyt Kiwanuka sai heti alkajaisiksi hetken pysähtymään. Tämän hän teki uusimman albuminsa Love & Haten avausraidalla Cold Little Heart, jonka syntsamaton päälle slidekitaralla soitetun teeman vaikutus luonnonkauniissa Kirjurissa lähenteli Pink Floydin Shine On You Crazy Diamondin ykkösosaa.
Kiwanuka on syntyjään britti, mutta ugandalaisperimä kuuluu lauluäänessä lähes täydellisenä vibrattomuutena ja miehen keskeisenä tyylikeinona viljelemänä repetitiona, toistona. Äärieleettömästi esiintyneen Kiwanukan tekstiensä tulkintaan harvinaisen koskettavasti kanavoima yksityinen (One More Night) ja ajoittain myös kollektiivinen (Black Man In The White World) tuska osuu vastaanottajaansa. Mollivoittoisuudessaan ja tietyssä surumielisyydessään hänen melko yksinkertaisiin blues- ja soulbiiseihin popin ja psykedelian sävyjä yhdistelevä tyylinsä on myös hyvin brittiläinen ja toi ajoittain mieleen Massive Attackin tai Portisheadin kaltaiset Bristol-koulukunnan legendat, tosin rytmisesti paljon rikkaampana ja soitannollisesti orgaanisempana.
Seuraavaksi lounaan taustamusiikkina nautittu proge-dinosaurus Jethro Tull tuntui voivan hyvin: Saksaa ja muuta maailmaa on tahkottu vuosikymmenet sen verran tanakasti, että soitto sujui kuin vettä valaen. Ainoana alkuperäisjäsenenä bändiä liidannut Ian Anderson oli showmiehenä ja huilistina edelleen erinomaisessa kuosissa ja klassikot – niitähän Tullilla riittää – pamahtivat kuultavaksi kuin apteekin hyllyltä.
Tietystä oldies but goldies -statuksestaan huolimatta Andersonin retkueen Suomessakin edelleen vankka suosio aiheutti Jokilavan lähiympäristöön niin pahan tungoksen, että bändin sijoittaminen päälavalle olisi ollut perustellumpaa.
Lähes 40 minuuttia myöhässä lavalle asteli Badu, joka alkoi tarjoilla jonkinlaista taide-r&b:tä kovasti teatraalisin ottein.
Seuraavaksi alettiin odottaa Erykah Badun saapumista Areenalle. Tähän asti aikataulut olivat pitäneet esimerkillisesti, mutta nyt tsekkiä tehtiin vasta kun jonkinlaisiin kesäunivormuihin ja koppalakkeihin sonnustautunut taustakombo soitteli show’n alkajaisiksi keskenään puolisen tuntia niitä näitä. Lopulta, lähes 40 minuuttia myöhässä lavalle asteli Badu, joka alkoi tarjoilla jonkinlaista taide-r&b:tä kovasti teatraalisin ottein. Vaikka diiva väläytteli laulullisia taitojaan muun muassa adlibbaamalla nyt jopa enemmän kuin ennen, hän ei toisaalta hyödyntänyt kuuluisaa timella leikittelyään vaan fraseerasi enemmän iskulle.
En voi sanoa että esitys oli millään muotoa huono, sillä esimerkiksi bändi ja taustalaulajat olivat parasta mitä rahalla saa. Silti setin kovin hitaat tempot ja se, että Badu oli päättänyt olla ratsastamatta hiteillä, tekivät kokonaisuudesta melko unettavaa kuunneltavaa.
Onneksi ei tarvinnut kuin palata Jokilavalle, jossa Cory Henry & The Funk Apostles palautti perusasiat kunniaan. Snarky Puppysta ja monesta muusta yhteydestä tuttu Henry on laulajana sekä erityisesti Hammond-urkurina nykypäivän keskeisiä pelureita, ja sai kiihotettua kansan kollektiiviseen tanssiekstaasiin. Kun kokonaisuutta höystettiin vielä soulilla ja hyppysellisellä gospelia, ei 1960- ja 70 -lukujen taitteen tyylinen funk tästä pahemmin parane.
Corylla oli huippubändinsä ohella apunaan kaksi mimmitaustalaulajaa, pitkä ja pätkä, jotka auttoivat maestroa saamaan niinkin kalutuista kappaleista kuin Staying Alivesta ja Proud Marysta aivan uusia tehoja irti. Pankaa nimi mieleen: Cory Henry.
Tätä on se paljon puhuttu ammattitaito.
Lisää kovaa (ja korkeaa) laulantaa oli luvassa päälavalla kun viime vuosina solistiselta kunnoltaan kovin vaihteleva Chaka Khan osoitti Porissa olevansa iskussa.
Laulajana Chaka panostaa tänä päivänä keinovalikoimansa läpitunkevaan vaihteeseen, ja siinä hän onkin erinomaisen vahva. On kuitenkin myönnettävä että itseäni kyseinen soundi alkoi noin 45 minuutin kohdalla piinata oikein huolella. Todella moni muu tuntui kuitenkin olevan kanssani eri mieltä leidin paiskoessa kehiin I’m Every Womanin ja Ain’t Nobodyn kaltaisia hittejään. Ja jos Chakalla oli epävarma hetki, paikkasi joku törkeän hyvän taustaköörin tädeistä asian niin että lopputulos oli aina putsplankissa. Tätä on se paljon puhuttu ammattitaito.
Chaka Khan (Kuva: Tomi Vastamäki)
Lauantain koriste kakussa oli Sun Ra Arkestra. Tämän astraalijazz-kollektiivin 1950-luvulla Chicagossa perustanut Sun Ra alias Herman Blount jätti planeettamme vuonna 1993, mutta onneksi Arkestra jatkaa missiotaan 92-vuotiaan alttosaksofonisti Marshall Allenin johdolla.
Konsepti oli edelleen sama: paikoin melko sovinnaisilta kuulostavat big band -esitykset räjähtelivät tämän tästä mitä hurjimpaan free-ilotulitukseen. Välillä intergalaktisen jazzkokoonpanon puhallinsektio vaelteli katsomossa Egyptistä ja sci-fistä innoitusta ammentaneissa kaavuissaan ja päähineissään samalla kun laulusolisti Tara Middleton tulkitsi Blue Sunin ja Watch The Sunrisen kaltaisten teosten kummallisella tavalla viehättäviä tekstejä.