Onko järkevää lähteä tekemään keikka-arvostelua powermetal -yhtyeestä, jos pitää powermetallia lähtökohtaisesti naurettavana musiikkina? Kysymys pyörii mielessäni seistessäni loppuunmyydyn Tavastian parvella viisi minuuttia ennen Stratovariuksen keikan alkua.
Stratovarius on edustanut minulle aina mauttomuuden huippua. Se tekee mahtipontista, kliseistä ja kornia metallia, joka on pakattu ylitsepääsemättömän imeliin levynkansiin. En voi siis sanoa pitäväni yhtyeestä erityisemmin. Enkä odota illalta suuria.
Siksi yhtyeen astellessa lavalle toivon sydämeni pohjasta tulevani yllätetyksi. Pyydän Stratovariukselta, että se näyttäisi minun olevan väärässä. Kumoavan paatuneet ennakkoluuloni. Haluan sitä todella. Tuntuisi mukavalta kehua suoritusta jo siitä syystä, että kyseessä on pitkäaikaisen rumpalin Jörg Michaelin viimeinen Suomen keikka.
Ja niin se alkaa. Yhtye soittaa kappaleen toisensa perään varmaotteisesti. Timo Kotipelto laulaa tarkasti ja piirtää kädellään ilmaan dramaattisia kaaria. Siemailen olutta. Tämähän tuntuu ihan mukavalta. Bändi luukuttaa ja kaikilla tuntuu olevan oikein fantsua.
Mutta hetkinen. Ei kai hevikeikalla ihan näin leppoisaa pitäisi olla? Tunnelma on kuin isoäidin lättykesteillä. Missä on kaikki kiihko ja arvaamattomuus? Bändi taitaa itse asiassa soittaa aika rutiininomaisesti. Kotipellon maneeritkin alkavat ärsyttää. Tämähän on oikeastaan aika tylsä keikka. Ollaanko täällä nyt rockkonsertissa vai bänditreeneissä? Sitä ei osaa sanoa ainakaan kitaristi Matias Kupiaisen mitäänsanomattomasta esiintymisestä. Kitaraa voi runkata myös kotisohvalla.
Hyvää ei voi valitettavasti sanoa illan juhlakalun, rumpali Michaelin paukutuksestaan. Mies on kuin ihmismetronomi, joka nakuttaa saksalaiseen tyyliin tarkasti mutta tylsästi. Illan puistattavin hetki koetaan encoren aikana bändin raahautuessa läpi The Whon Behind Blue Eyesin. Kappale menettää loputkin arvokkuudestaan Michelin rumpufillissä, joka saa yhtyeen kuulostamaan torremolinolaisen aulabaarin humppayhtyeeltä.
Kannattiko tulla? Ehdottomasti.
26.11. Tavastia, Helsinki
TEKSTI: Ville Hartikainen