Jumitus on torstai-illan teema Tampereen Klubilla. Lavalla nähdään kotimaisen psykedeliarockin kolme kovaa luuta, vasta hienon Sun Future Moon -levyn julkaissut Death Hawks, suomalaisen taiderockin suurin ja kaunein, Circle, sekä hienoja ep-levyjä julkaissut krautrockyhtye Teksti-TV 666. Tampereella tykätään jumituksesta. Klubin sali tulee jo puoli yhdeksään mennessä täyteen.
Näen Teksti-tv 666:n livenä jostain käytännön syystä vasta ensimmäistä kertaa ja odotukset ovat korkealla. Kone pannaan käyntiin aikataulun mukaan ja jumitus voi alkaa. Saunanraikkaat miehet leipovat riffejä neljän sähkökitaran voimin ja rytmipojat takovat suoraa kraut-biittiä. Yhtyeen ahkera keikkailu näkyy ja kuuluu itsevarmuutena, heittäytymisenä ja rentoutena. Soiton ilo välittyy. Yhtyeen soundi on mykistävä.
Yhtyeen soundi on mykistävä.
Bändi muokkaa pitkien kappaleidensa tempoja hidastaen ja kiihdyttäen, ja oikein ajotettujen suvantojen jälkeen kitarapartio lähtee lentoon kokoajan volyymia kasvattaen. Riffit ja leadit soitetaan aina vähintään kahteen mieheen. Setin loppupään kappaleissa on vahva punkrockin meininki, ja välillä yhtye maustaa biisejään hauskoilla purkkapop-laulusuorituksilla. Encoreksi jätetty ässäbiisi Lisää Spiidii ei jätä toivomisen varaa.
Hetken päästä Klubin punaiset samettiverhot aukeavat. Lavalla seisova porukka näyttää drag-tyylisissä asusteissaan New York Dollsilta ja ensimmäinen biisi miltei kuulostaa myös siltä. Circle esittää heti alkuun kaikki sankarillisimmat heavy- ja glam-maneerinsa. Laulaja Mikä Rättö näyttelee jonkinlaista känniääliötä ja huutaa välillä siansaksalla tiukasti ohjeita meihistiölleen. Kolme huoralta näyttävää kitaristia tottelevat nöyrästi johtajaansa ja alistuvat Rätön narrimaisille piloille.
Kolme huoralta näyttävää kitaristia tottelevat nöyrästi johtajaansa ja alistuvat Rätön narrimaisille piloille.
Rätön ohella Circlen toinen äänimies on Janne Westerlund, joka ei jää karismassa Rätön jalkoihin, vaan vetää omat laulunumeronsa tajuttomalla heittäytymisellä ja taidolla. Jossain vaiheessa yhtye siirtyy abstraktimmille vesille ja heittäytyy musiikilliselle tutkimusmatkalleen, kunnes se lataa totaalisen aistien ylikuormituksen finaalissa.
Kaikesta performanssista huolimatta musiikillinen pohja on vahva. Yhtye tajuaa ajoituksen merkityksen täydellisesti ja musiikillset teemat ovat parodioinakin toimivia. Valoshow tukee musiikkia upeasti. Vaikka Circle jumittaa, on jumitus sille vain yksi tekniikoista. Keikalla tunnelma vaihtuu toiseen arvaamatta, rytmit ja riffit nivoutuvat esitykseen, ja vaaran ja draaman tunne on jatkuvasti läsnä. Suomalaisessa nolostelu- ja häpeäkulttuurissa Circlen itsehäpäisyn piirteet saavuttava itseironia on käsittämättömän vapauttavaa. Circlen fantasiamaailma puhuttelee tässä todellisuudessa, ja siksi yhtyeen näkeminen sykähdyttää joka kerta.
Death Hawksilla on melkoinen haaste nousta Circlen jälkeen lavalle. Vaikka yhtyeillä musiikillisesti onkin varsin paljon yhteistä, on performanssi luonteeltaan täysin toisenlainen. Death Hawks ei juurikaan ota kontaktia yleisöön eikä se Circlen tavoin pakota reagoimaan. Huomio kiinnittyy vakavailmeiseen poseeraukseen, laulaja-kitaristi Teemu Markkulan kampaukseen ja larppaushenkisiin kuteisiin. Suurimman osan ajasta Markkula katsoo kaukaisuuteen lasittuinut katse silmissään. Välillä hän pyörähtee kuin muinaisessa rituaalissa.
Markkula katsoo kaukaisuuteen lasittuinut katse silmissään. Välillä hän pyörähtee kuin muinaisessa rituaalissa.
Death Hawksin soittotaito on kehittynyt vuosien mittaan todella vahvaksi ja samalla sen svengi on muuttunut hienostuneempaan ja viileämpään suuntaan. Tenho Mattilan syntetisaattorimatot, -sekvenssit ja luritukset ovat entistä keskeisemmässä roolissa. Vaikuttaa siltä kuin yhtyeen aikakone olisi siirtynyt 1970-luvulta 1980-luvulle.
Death Hawks. Kuva: Jyri Viinonen
Death Hawksin nykyisessä soundissa on yhtäaikaa krautia, bluesia, modaalista jazzia ja new agea, mutta ei enää kovinkaan paljon rockia. Death Hawksin soundi on kyllä uniikki mutta jollain tapaa se vaikuttaa yksi-ilmeiseltä ja hillityltä. Rockia ja draamaa saadaan sentään parin veripisaran muodossa, kun Markkula kolhaisee vahingossa kitarallaan basisti Riku Pirttiniemeä kasvoihin. Mattilan tarttuessa saksofoniin tunnelma sähäköityy, ja setin loppua kohden yhtye rentoutuu vapautuneempaan jammailuun.
Jumitus on ja pysyy.
Teksti: Sami Nissinen
Kuvat: Jyri Viinonen