Kun perinteiset kesäfestivaalit tarjoavat yleisölle nykyisin yhä enemmän dancea, junttiheviä ja kaijakoota, syntyy väistämättä kysyntää todellisten musadiggareiden festivaaleille. Helsingin elokuinen Flow-festivaali on jo vakiinnuttanut asemansa, mutta kun kolme kertaa järjestetty, niin ikään tasokas Kuudes aisti -festivaali lopetti viime vuonna toimintansa, perustettiin pulaa paikkaamaan osin samoin voimin uusi tapahtuma Sideways.
Undergroundia, nousevia kuumia nimiä sekä kulttiartisteja
Ensimmäisen tapahtuman esiintyjälista näyttää todella kovalta. Artisteja ja bändejä on musiikkimaailman sivupoluilta ja risteymistä. On undergroundia, nousevia kuumia nimiä sekä kulttiartisteja laajalta skaalalta.
Teurastamon punatiilinen labyrintti ei ole kaunis, mutta kaupunkifestivaalin tapahtumapaikkana se osoittautuu toimivaksi. Meluhaittaa ei synny ja jengiä on juuri sopivasti – iloisia eksentrikkoja, hippiä ja herrasmiestä. Juomaa ei tarvitse jonottaa liian kauan. Vapaa anniskelupolitiikka miellyttää, ei kaljakarsinoita ja yli-innokkaita järjestysmiehiä. Blossi tuoksuu, kuivaa valkoviiniä myydään pulloina.
Ariel Pink
Päälavalle nousee Ariel Pink, joka on leikannut vaaleanpunaiset kutrinsa. Nyt päässä sojottaa laikukas mustavalkoinen Per Gessle -mallin pöheikkö. Muun bändin habitus on vähintäänkin yhtä friikki. Se lienee edellytys yhtyeen kuulumiselle. Vieressäni seisova mörkö toteaa avauskappale White freclesin aikana ”ihan paskaa”, mutta kolmannen biisin soidessa jalka jo tamppaa.
Bändi on hillitön ja taitava, tiukat sovitukset jättävät silti runsaasti tilaa irtiotoille ja spedeilylle. Jell-on sarjakuvamainen Zappa-meininki ihmetyttää ja naurattaa. Lipstickia ja Not enough violencea pystyy jo tanssimaan. Pian tissipaitaan pukeutunut transurumpali alkaa stripata: päällä on vain myrkynvihreät bikinit kun hän laulaa keimaillen soolonumeronsa. Setin loppua kohden yhtye sukeltaa syvemmälle hard rockin makaaberiin maailmaan. Vain ilonpilaaja saattaa penätä intiimejä klubiolosuhteita. Kaikista normeista piittaamattoman esityksen jälkeen mikään ei enää hävettänyt – vanhanaikaiset aurinkolasit, liian lyhyeksi leikattu tukka eikä huonot vitsit.
Levyllään Matthew E. White kerrostaa neosouliaan huolellisesti, taustoja ja orkesterisovituksia pikkutarkasti viilaten. Livenä juureva kama taipuu myös toisenlaiseen muotoon, kun asialla ovat ammattimiehet. Tänään Whitellä on mukanaan vain kolme muusikkoa. Pikkutakeissaan ja kravateissaan perinteistä soul-garderobia kunnioittavat herrat tykittelevät suorastaan raivokasta rhythm’n’bluesia kaikilla mausteilla. Välillä poljento taipuu reggaeksi, lopussa yhtye murjoo The Velvet Undergroundin White lightin uuteen uskoon. Matthew E. White on silti valehtelija: rock’n’roll is not cold.
The Jesus And Mary Chain
Laskeva ilta-aurinko luo täydelliset kulissit The Jesus And Mary Chainin huuruiselle teini-romantiikalle. Yhtye on tuonut Skotlannista mukanaan raskaan ja massiivisen äänivallin, mikä kuulostaa Just like honeyn alkaessa pelottavalta. Laulaja Jim on harmaannuttuaankin hoikka ja hyvässä kunnossa. Isoveli Williamin möhiksen päällä pönöttää ja ulvoo puoliakustinen Gibson. Kaunis Manna laulaa viettelevästi naislaulajan osuudet. Wayfarer-kultti seuraa keskittyneenä ja pitkillä aplodeilla arvostaen näitä urbaanin cooliuden reliikkejä.
Yhtye soittaa tänään klassikkolevy Psychocandyn alusta loppuun. Levyn koukuttava kontrasti syntyy pelkistettyjen ja klassisten pop-kappaleiden, teiniromanttisten tekstien ja kolkon anarkistisen toteutuksen ristiriidoista. Kappaleiden toisteinen ja kömpelö rytmiikka ja sovitusten samanlaisuus menettävät elävässä hetkessä kuitenkin pian kiinnostuksensa. Loppuun sijoitetut rullaavat rockit April skies, Head on ja Reverence nostavat boogien täysin uudelle tasolle, kunnes kaikki loppuu, aivan liian aikaisin. Albumikeikat eivät toimi.
Killing Joken aloittaessa aurinko on laskenut. Laulaja Jaz Coleman miltei katoaa mustassa haalarissaan lavan pimeyteen, mutta vääntelehtii, sätkii ja karjuu kuin korppi.
Ässä laitetaan pöytään heti, ensimmäinen biisi on kasarihitti Love like blood, jonka funkyn intron 57-vuotias Paul Ferguson rummuttaa energisesti. Valkoisessa aurinkolipassaan ja pikkutakissaan huojuva basisti Flood näyttää humalaiselta veneilijältä. Aina jäätävän vakava Geordie Walker soittaa nykyään näemmä marshallin vahvistimilla.
Yhtyeen ensimmäinen levy muodostaa rungon setille, eikä se haittaa, sillä esimerkiksi Wardance, Complications ja Requiem ovat teemoiltaan yhä ajankohtaisia ja provokatiivisia, musiikillisesti relevantteja ja omaperäisiä protestilauluja. Hekuma tiivistyy Excorcismin industriaaliterrorismiin ja staccatomaisten 16-osanuottien sarjatuleen. Money is not our god dubauttaa pisteliäästi. Walkerin vanha Gibson 295 alkaa kunnolla resonoida, piristeet vaikuttavat ja rituaalin initiaatio on suoritettu, kunnes koittaa antikliimaksi – jo tunnin kohdalla konsertinjärjestäjä viittoo esitysajan päättyneeksi. Voi nyt saatana ja kiitti vitusti. On täysin naurettavaa ja tylsämielistä, että illan pääesiintyjän show rajoitetaan yhteentoista kappaleeseen.
Killing Joke
Summa liirumlaarum. Sideways-perjantai oli erittäin mukava ja antoisa tapahtuma, mutta typistetyt esiintymisajat tympivät. Jos kyseessä on jokin uusi käytäntö, on siitä tehtävä loppu. Kaikki rockmusiikki ei ole pikaruokaa. Give ’em some respect.
Teksti: Sami Nissinen
Kuvat: Jyri Viinonen
Sideways-raportti osa 2/2 löytyy täältä.