ROGER WATERS: US + THEM
Nassau Coliseum, Uniondale, New York
15.9.2017
Kyyneliin asti liikuttunut Roger Waters on asia, jota ei olisi takavuosina osannut edes kuvitella, mutta siellä, lavaa taustoittavalla valtavalla kuvaruudulla, harmaantunut rocklegenda nyt takeltelee sanoissaan, pyyhkii silmäkulmiaan ja taputtelee sydänalaansa rakkaudesta höpisten.
Vaikka Watersin reaktio Nassau Coliseumin hurmioituneen yleisön edessä vaikuttaa aidolta, sen perimmäisiä syitä ja pyyteettömyyttä havahtuu silti epäilemään. Suurin syypää tähän on toki luotisuoraan puhuvana koviksena ja oman visioidensa säälimättömänä asianajana tunnettu artisti itse. Asiat ja ihmiset kuitenkin muuttuvat: ellei miehen uusi, perin herkkiä hetkiä sisältävä albumi sitä jo tehnyt, viimeistään kaksinäytöksinen kolmetuntinen Long Islandilla onnistui maalaamaan Watersista peräti, herranjestas sentään, sympaattisen kuvan.
Liikutuksentäyteiset hetket edelsivät illan viimeistä hidasta, Pink Floyd -klassikkojen klassikkoa Comfortably Numbia. Kun saman kappaleen säkeistöt irtosivat 17 500 katsojaa vetävän jättihallin lauteilla Watersin palkeista 37 vuotta aiemmin, tunnelma oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Kriitikot kuvailivat neljässä lokaatiossa kaikkiaan kolmisenkymmentä kertaa vuosina 1980–81 esitettyä The Wall -show’ta näyttäväksi mutta tunnelmaltaan kolkoksi, jopa luotaantyöntäväksi, mikä ei ollut ihme: pahoihin erimielisyyksiin ajautunut yhtye eli sortumisen partaalla sen jäsenistön suodessa toisilleen hädin tuskin sanaakaan. Watersilta kenkää bändin virallisesta vahvuudesta saanut kosketinsoittaja Rick Wright jopa soitteli menemään sessiomuusikon palkoilla – ja oli tarinoiden mukaan ainoa pelimanni, joka tienasi poskettomasti maksaneesta kiertueesta mitään.
Comfortably Numb vuosimallia 2017 soi joka tapauksessa komeasti. David Gilmouria ei voi korvata sen kummemmin kitaran kuin mikinkään varressa kukaan, mutta ulkoisestikin hieman nuoren Floyd-kitaristin auraa omaava Jonathan Wilson onnistuu osuuksissaan niin hyvin kuin varamiesperiaatteella voi. Samaa voi todeta koko edeltäneestä setistä: en osaa kuvitella, miten Floyd-materiaalia voisi esittää tämä uljaammin, jos sitä on ylipäänsä pakko esittää.
Kuva: Juliana Riekki
Tässä piileekin Us + Themin kaltaisen kiertueen perusongelma: on tietysti ymmärrettävää, miksei vanhan Floyd-materiaalin voi antaa levätä, onhan se koko homman ehdoton yleisövetonaula, jota ilman näin tajuttomia produktioita ei yksinkertaisesti rakenneltaisi – ja sama pätee myös Gilmourin rundaamiseen omillaan. Watersilla kuitenkin sattuu olemaan vyöllään erinomaisen uutuusalbuminsa lisäksi pari muutakin klassikkotason soololevyä, ja pääosin näiden materiaaliin keskittyvä kiertue olisi näin ukon fanin näkökulmasta enemmän kuin tervetullut.
Muutama Is This the Life We Really Want? -levyn biisi sai Nassau Coliseumin yleisöltä lähinnä kohteliaan vastaanoton, ja monella tuntui pukkaavan vessahätää juuri näiden numeroiden aikana. Uskoisin silti, että Watersin soolotuotantoon kajoava kiertue olisi uraansa pian jo pakostakin paketoivalta Watersilta hyvä veto – ellei hän sitten intoudu jatkamaan Us + Themin merkeissä niin sanotusti loppuun asti. Jos tämä soittoporukka (josta täytyy mainita erikseen Lucius-bändin Jess Wolfen ja Holly Laessigin muodostama taitava lauluduo, joka toi ukkojen kansoittamille lauteille ihastuttavaa eloa) päästettäisiin vaikkapa Watersin edellisen sooloalbumin Amused to Deathin (1992) materiaalin kimppuun, jälki voisi olla hurjaa.
Mutta niinpä niin, pakkohan se on tunnustaa, että Floyd-sävelet ne minutkin saattoivat kyyneliin. Ja niitä irtosi varsin paljon, varmaankin enemmän kuin millään kokemallani keikalla aiemmin. Paitsi että esitykset olivat niin musiikillisen ulostuontinsa kuin visuaalisten raamiensa puolesta järisyttävän vaikuttavia, liikutusta lisäsi ymmärrys, että tämä on mahdollisesti viimeinen kerta, tai ainakin yksi viimeisistä, kun niitä todistaa luojansa esittämänä. Komeita tulkintoja kaikki tyynni, mutta eritoten Wish You Were Here -albumin Welcome to the Machine räjähti Long Islandin illassa niin väkevästi, että enpä muista vaikuttuneeni yksittäisen live-esityksen edessä montaa kertaa yhtä rajusti.
Näyttävien visuaalien tuella niin säveliltään kuin sanoiltaan ajattomista raidoista leivottiin pistävän ajankohtaisia. Kun Animals-levyn Pigs (Three Different Ones) -biisi soi, ilmassa leijuu Trump-sika ja kappale päätyy yleisön halkaisevalle kuvaruutumuurille räjähtävään ”Trump Is a Pig!” -tekstiin, tolloinkin punaniska tajuaa, mistä päin tuulee. Pientä lisäviihdykettä toikin seurata, kuinka moni takatukka liehui poistumisen merkiksi nuijinnan jatkuessa.
Ei poistumispäätökseen asti suivaantuneita toki monia ollut. Pääosin Waters sai saarnata jo käännytetylle kansalle, ja osa siitä tuntui puolustavan rokkarin sanomaa hyvinkin tosissaan – esimerkiksi edessäni istunut noin viisikymppinen mies nousi penkistään keskisormet pystyssä joka ikinen kerta, kun Yhdysvaltain istuvan presidentin figuuri saatettiin tavalla tai toisella esille. Kun lavalle marssitettiin Another Brick in the Wallin aikana joukko paikallisia koululaisia oransseissa vanginpuvuissa ja Guantamo-tyylin mustissa hupuissa, joista yksi ei meinannut irrota, sama miekkonen kiljui: ”Repikää se pois, jumalauta!”
”En tiedä, tuliko koettua maailman paras rockshow, puoluekokous, herätysjuhla vai mitä vittua, mutta maailman paras se oli joka tapauksessa. Huh. Julistus ja paatos kohosi ihan surrealistisiin mittasuhteisiin, kun mietti, että tässä soitellaan pääasiallisessa ruoskinnan kohteessa, Suuressa ja Mahtavassa Amerikassa. Ajatteli asiaa miten päin vain, Waters on rohkea pappa.”
Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan pian konsertin jälkeen, ja kyllä vain: mietti kiivaana palestiinalaisten puolestapuhujana tunnetun ja tätä myötä – kuinkas muuten – antisemitismistä syytetyn Watersin poliittisista mielipiteistä mitä tahansa, rohkeuden puutteesta häntä ei voi syyttää. Entinen punkliikkeen vihollisdinosaurus numero yksi on 74-vuotiaana rockmaailman kärkkäimpiä kannanottajia. Se kertoo kyllä nykyrockistakin jotain.
Trumpin ja muun planeettamme johtoportaan lisäksi kyytiä sai tavalla tai toisella koko piittaamaton ihmiskunta, ja ”puhdasta viihdettä” tarjosi oikeastaan vain The Dark Side of the Moon -levyn kantta mukaileva laserpyramidi, jonka taivasteleminen toi kaivattua happea paasauksen keskelle. Kaikkiaan illan efektikavalkadi oli upein, jonka olen kuunaan nähnyt, ja jos moisen avulla saadaan juntattua syyllisyydentuntoa hyvinvoinnin pullamössöä mussuttavien mieliin, mikäpä siinä. 175 dollarin konserttiliput (jotka, muuten, ostin ihan omalla rahalla) taskussa, 40 dollarin kiertuepaita päällä ja 12 dollarin kaljatuopponen kourassa on aivan terveellistä pohtia ”meitä” ja ”heitä” vähän perusteellisemmin.
Loppupuheenvuorossaan – jonka lisäksi lavalla ei pulistu, ja hyvä niin – Waters kertoi joutuneensa ennen keikkaa syytetyksi vihan levittämisestä, ja jälkeenpäin hoksasin paikallisuutisista, että illan konsertti oli jopa yritetty estää eräiden paikallistahojen, muiden muassa ”uskonnollisten vaikuttajien”, toimesta. ”Tavallaan toivoisin, että he olisivat paikalla nyt”, liikuttunut Waters totesi lavalla juuri ennen Comfortably Numbia. ”Tämä rakkaus on käsinkosketeltavaa.”
Niin se oli.
Kuva: Juliana Riekki
Nassau Coliseumin -setti:
Breathe
One of These Days
Time
Breathe (Reprise)
The Great Gig in the Sky
Welcome to the Machine
Deja Vu
The Last Refugee
Picture That
Wish You Were Here
Another Brick in the Wall (Part II)
Another Brick in the Wall (Part III)
VÄLIAIKA
Dogs
Pigs (Three Different Ones)
Money
Us + Them
Smell the Roses
Brain Damage
Eclipse
ENCORE:
Vera
Bring the Boys Back Home
Comfortably Numb