Kuten nyt syksyllä on huomattu, siinä vaiheessa kun markkinointipäällikkö muodostuu akuutiksi ongelmaksi brändinrakennuksen kannalta, hänen on parasta hypätä kiesin kyydistä. Tai hänet työnnetään. Helppo homma ja vallitsevien pelisääntöjen puitteissa jopa reilu peli liike-elämässä, jossa mies tai nainen palkataan tarjoamaan organisaatiolle tarkoin määritelty palvelu rahallista korvausta vastaan. Kyseessä ei ole sananvapausasia, vaan huono harkintakyky.
Asia hankaloituu merkittävästi kun kyseessä on vapaaehtoistoiminta. Mitä silloin tehdään kun oman elämänsä markkinointipäällikkö alkaa tekemään hallaa “tuotteelle”, jota hän luulee rakastavansa pyyteettömästi? Esimerkkejä on lukuisia. Jeesuksella oli paljon hienoja ajatuksia ihmiselämän suhteen, mutta miehelle on vuosien varrella siunaantunut aivan eeppisen paskoja, murhanhimoisia ja brutaaleja faneja. Samoin kävi Karl Marxille ja kaikkien rakastamalle, työläistensä selkänahasta sikarinsa ja brandynsa sekä Karlin viikkorahat repineelle kapitalistiplayboylle Friedrich Engelsille.
Musiikin puolella Led Zeppelin on loistava bändi, jonka diggaaminen Yhdysvaltain Keski-Lännen yliopistokaupungeissa on suhteettoman vaikeaa, kiitos muiden faniksi tunnustautuvien. Sama pätee tuplasti tai satakertaisesti sekä Bob Marley-fanien tapauksessa että nyky-reggaen kryptohomofoobikkojen kohdalla.
Tässä bisneksessä diggareilla on varsinkin nykyään huomattavasti suurempi merkitys brändinrakennuksen kannalta kuin levy-yhtiön, bändin tai agentuurin markkinoinnin toimilla. Tällä voi joskus olla ikäviä seurauksia. Klassisen musiikin piireissä gronowilaiset käyvät yhä ikuista taistelua kokkoslaista elitismiä ja taantumusta vastaan. Progressiivisen rockin traaginen julkisuuskuva on taatusti yhtä paljon fanien kuin viittoihin mieltyneiden muusikoidenkin ansiota.
Musiikin ystävällä onkin lapsuuden ensi-ihastuksen muuttuessa vähitellen pitkäaikaiseksi pakkomielteeksi valinta edessään: haistattaako pitkät kaikille uunoille jotka julistavat opinkappaleita vai liittyäkkö hielle haisevien genrepoliisien kansoittaman farisealaispuolueen jäseneksi.
Kiitos ihmisryhmien luontaisen tarpeen luoda konflikteja sisäisen yhteenkuuluvuuden sementoimiseksi, tieto farisealaisten ylilyönneistä leviää netissä huimaa vauhtia, joten jäsenillä voi lähitulevaisuudessa olla tukalat oltavat kuin Jussi Halla-aholla konsanaan. Niin vastenmieliseksi kuin koenkin valtuutettu Halla-ahon maailmankuvan ja sen sofistisen piikittelyn jolla hän sitä levittää ja puolustaa, tuomio oli turha veto ja sananvapausasia. Jos yhteiskunnassa on vika joka ruokkii tämän maailman halla-ahoja, sen korjaamiseen valtiovalta voi hyvinkin osallistua, mutta ei missään nimessä oikeusteitse löperöön ja logiikkavapaaseen uskonrauhan rikkomiseen vedoten. Kyllä spontaanit nettipohjaiset noitavainot ovat aivan tarpeeksi kaksiteräinen miekka ilman oikeuslaitoksen tohelointiakin.
Ja sallittakoon musafaneillekin heidän väärät mielipiteensä. Kantakoon sen sosiaaliset seuraamukset, mutta ei laillisia.