Tänä syksynä yksi kysymys on tullut toistuvasti mieleeni: Mitä iso J tekisi?
9. lokakuuta, 2006: Pohjois-Korea tekee tiettävästi ensimmäisen ydinkokeensa. Reilu kuukausi myöhemmin Juice Leskinen kuolee. Hän ei ehtinyt nähdä monissa kappaleissa maalaamaansa dystopiaa, joka on nyt lokakuussa 2017 kenties lähempänä kuin koskaan.
Pohjois-Korea uhittelee ydinkokeilla yhä kiihtyvään tahtiin, ja Valkoisessa talossa istuu napin päällä kenties arvaamattomin presidentti koko Yhdysvaltain historian aikana.
Sekä ydinaseet että popmusiikki ovat miesten kädenvääntöä. Molempia hallitaan miesten kiihkon ja kiiman ajamina. Joku ampuu ohjuksen taivaalle, toinen jonnekin muualle. Tavalla tai toisella runkkaamme itsemme tyytyväisiksi taas hetken ajaksi.
Juice Leskinen kirjoitti Marilynista alkaen paljon rakkaudesta ja kiimasta, mutta sitä kiinnostavampaa on, miten paljon Juice kirjoitti ydinteknologian vaaroista. Tänä syksynä Myrkytyksen oireet on alkanut soida päässä seuratessa uutisia Pohjois-Koreasta ja siitä, kuinka Suomi on jättäytymässä ydinaseet kieltävän sopimuksen ulkopuolelle.
”Kuule istuta vielä se omenapuu / vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / Vaikka huomenna aurinko kuolee / Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa / Kun maailma hautaansa nilkuttaa.”
Myrkytyksen oireet ilmestyi vuonna 1981. Se yhdisti ydintuhon ja rakkauden koskettavalla tavalla, joka synnytti yhden suomalaisen populaarimusiikin hienoimmista kappaleista.
Ronald Reagan oli juuri valittu Yhdysvaltain presidentiksi, ja hän puhui avoimesti ydinaseiden puolesta sekä kasvatti jenkkien ydinasearsenaalia.
Kun artistit ja levy-yhtiön sedät tuijottavat ensisijaisesti Spotifyn striimatuimpia kappaleita, tie noiden listojen kärkeen on huomattavasti helpompi samaistuttavan lyyrisen minän kuin kantaaottavuuden kautta.
Kappale ei ollut ainoa kerta, kun Juice käsitteli ydinvoimaa ja -aseita sanoituksissaan. Vuonna 1980 hän sanoitti kajaanilaisen ELF-yhtyeen singlen Ydinenergiaa. Vuonna 1982 Juice teki kappaleen Atomisuoja.
Kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1986, Juicen jo vuosia sitten maalaama dystopia kävi toteen. Onnettomuuden jälkeen hän esitti livenä Pilvee, pilvee -kappaleesta versiota, jossa laulettiin ”Tšernopilvee, pilvee”.
Karkeasti ottaen suomalaisessa popmusiikissa oli kaksi tapaa reagoida kylmään sotaan: yhtäällä oli hupsu ja näennäisesti huoleton 1980-luvun suomidisco, jonne aikakauden uuttera sanoittaja Raul Reiman ujutti toisinaan mukaan myös yhteiskuntakritiikkiä.
Toisaalla oli Juicen rujonkaunis ja selväsanainen ydinvoimakriittisyys – Juankosken äijä vieläpä yhdisti 1980-luvun hupsuuden ja kritiikin Kojolle ja Jim Pembrokelle kirjoitetussa kappaleessa Hörppää ydinvoimaa. Suosittelen tutustumaan, koko levy on nimittäin ihan helvetin outo.
Barack Obaman kaudella ydinasearsenaalia alettiin taas modernisoida, ja nykyinen presidentti Donald Trump on jatkanut Obaman hallinnon ohjelmaa sekä väläytellyt mahdollisuutta käyttää ydinaseita taistelussa ISIS-terroristiryhmää vastaan.
Itselleni Myrkytyksen oireet ei ole koskaan ollut niin ajankohtainen kuin nyt. Maailma hautaansa nilkuttaa, kun pojat leikkivät laatikolla ja surkuhupaisa todellisuus tekee itsestään parodiaa.
Hiroshimasta huolimatta vielä 1980-luvulla ydinvoima ja -aseet olivat kovin tuntematonta aluetta, joka herätti epäluuloa ja synnytti hienoa poplyriikkaa. Nyt tilanne on monella tapaa toinen.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että rockin kriisi on ulottunut paitsi instrumentaatioon myös lyriikkaan. Suomalaisessa rockmusiikissa esiintyy hyvin vähän kantaaottavuutta, vaikka aiheita yhteiskunnalliseen kritiikkiin on todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin.
Ydinenergiasta mainittakoon esimerkiksi Fukushiman onnettomuus vuonna 2011, Saksan päätös luopua ydinvoimasta, surkuhupaisa Olkiluoto 3 – mutta kuinka monta ydinvoimaa käsittelevää kappaletta muistat viime vuosilta?
Hautaamme maaperäämme ihania radioaktiivisia löytöjä tuleville sukupolville, mutta taiteilijoita ei tunnu kiinnostavan.
Yhteiskuntakriittisyys ei ole tietenkään itseisarvo, ja kenties tällaisina aikoina on helpompi käpertyä itseensä. Kirjallisuudessa ja musiikissa viime vuosina valloillaan olleelle minä-trendille kaipaisi jo vaihtelua.
Nykytila on toki helppo ymmärtää: kun artistit ja levy-yhtiön sedät tuijottavat ensisijaisesti Spotifyn striimatuimpia kappaleita, tie noiden listojen kärkeen on huomattavasti helpompi samaistuttavan lyyrisen minän kuin kantaaottavuuden kautta.
Haluaisin kuulla, mitä Jussi tästä kaikesta kirjoittaisi nyt.
Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/17.