Kolumni: Suomi 100 jäi yhden idean vangiksi

"Suomi 100 -tarra on itseisarvo, joka on synnyttänyt ison kasan mielikuvituksetonta ja tarpeetonta muovijätettä", toteaa Arttu Seppänen kolumnissaan.
5.12.2017 10:51

Olemme ylpeitä saadessamme olla suomalaisuuden lähettiläitä maailmalla; omissa a cappella -konserteissamme esitämme aina enimmäkseen suomalaista ja suomenkielistä musiikkia. Siksi onkin hienoa, että 20-vuotisjuhlavuotemme on päässyt osaksi Suomi 100 -juhlavuoden virallista ohjelmaa.

On osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Ollapa osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Löydä #suomi100 sisältäsi.

Tuskin olen ainoa, jos sanon tämän vuoden tuntuneen ennätysmäisen pitkältä.

Suomi 100 -juhlavuodella ehdittiin hekumoida jo pari vuotta ennen h-hetkeä, ja mitä lähemmäksi vuoden loppua olemme tulleet, sitä enemmän joku on ollut Suomi 100. Kuin jokaisella olisi kiire saada oma sinivalkoinen tarra tuotteensa kylkeen, oli se tuote mikä tahansa.

Suomi 100 -leima on nähty myyntivaltiksi musiikissakin. Yllä ollut lainaus on peräisin Rajaton-yhtyeen tiedotteesta. Syksyllä ilmestynyt levy Tuhansien laulujen maa on osa – sanotaan yhdessä vielä kerran – Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa!

Muuta merkitystä levyllä ei olekaan. Tämän vuoden juhlallisuuksissa on eniten häirinnyt se banaali eetos, että Aku Louhimiehen uutta Tuntematon sotilas -filmatisointia tai tätä Rajaton-levyä ei ole tehty taiteen vuoksi, vaan ne saavat oikeutuksensa juhlavuoden kulissista. “Tämä piti tehdä” on perustelu, joka ei ole itse asiassa perustelu lainkaan.

”Tuhansien laulujen maa tarkoittaa pikemminkin yhden laulun maata.”

Suomi 100 -tarra on itseisarvo, joka on synnyttänyt ison kasan mielikuvituksetonta ja tarpeetonta muovijätettä, joille on Anttilan kuoleman jälkeen enää yksi luonteva loppusijoituspaikka. Ensi vuonna Kärkkäisen käytävillä vaeltavat haamut saavat tanssia Suomi 100 -hautausmaan päällä.

Juhlavuosi on tehnyt näkyväksi myös sen, kuinka Tuhansien laulujen maa tarkoittaa pikemminkin yhden laulun maata. Juhlallisuuksien esittämä idea suomalaisuudesta tulee viimeistään parin vuoden jälkeen näyttämään retrospektiivisessä tarkastelussa naurettavalta.

Idea on, että esimerkiksi populaarimusiikissa Suomi on yhtä kuin Paratiisi ja Murheellisten laulujen maa. Löytyy Rajattoman levyltä toki myös Rakkaus on lumivalkoinen, Satulinna ja Myrskyn jälkeen. Tämänkaltainen rajoittuneisuus on näkynyt myös muissa taiteissa.

Monen on vaikea tunnistaa itseään Suomi 100 -juhlallisuuksista. Ainakaan minä en tunnista.

Onneksi tänä vuonna taiteessa on käsitelty myös vieraantuneisuutta Suomi 100 -nationalismista. Kirjallisuudessa esimerkiksi Jyrki Lehtolan Suomi 100, tai Finlandia-voittaja Juha Hurmeen Niemi. Ensyklopedisessä kirjassaan Hurme ansiokkaasti perustelee, kuinka kulttuurissamme ne omina pitämämme asiat eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan lainaten muista kulttuureista.

”Kulttuurissamme ne omina pitämämme asiat eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan lainaten muista kulttuureista.”

Timo Rautiaisen musiikki on aina löyhkännyt liiaksi testosteronilta minun makuuni, mutta Suomi sata vuotta on vuoden parhaimpia tekstejä kotimaisessa popmusiikissa. Parasta siinä on, että Rautiainen käytti nationalismia kritisoivan puheenvuoron äijämäisen rockin kontekstissa, jossa tällaiseen ei ole totuttu.

Kokonaisuutena paras vaihtoehtoinen Suomi 100 -juhlavuoden julkaisu on Dxxxa D & Nukkehallituksen Määän. Levyn kappaleessa Isänmäään kahvat heitetään ilmoille kasuaalisti kysymys, että laitetaanko pervitinit suuhun vai suoraan perseeseen.

Suomi 100 -juhlallisuuksiin valittiin rajoittuneesti yhden idean Suomi sillä ajatuksella, että se olisi koristeltu kuva kotimaastamme, mutta juuri siksi idea kääntyi lopulta itseään vastaan. Jari Sillanpään jäätyä kiinni amfetamiinin käytöstä hänen esiintymisensä peruttiin Suomi 100 -juhlassa. Sitä päätöstä tehdessä taisi unohtua se, kuinka sotiemme veteraanit taistelivat pervitinin voimalla.

”Timo Rautiainen käytti nationalismia kritisoivan puheenvuoron äijämäisen rockin kontekstissa, jossa tällaiseen ei ole totuttu.”

On sääli, että juhlallisuudet ovat jääneet ansaan kliseiden limboon, kun olisi voitu ottaa kantaa tärkeämpienkin teemojen puolesta.

Onneksi tämä vuosi on pian ohi. Ja mikä parasta, tästä tulee todennäköisesti jäämään niin syvä sinivalkoinen trauma ja Suomi 100 -yliannostus, ettei uusiin vastaaviin juhlallisuuksiin ole hetkeen asiaa.

”Pettymys on tosi lievä sana kuvaamaan täydellistä tyhjyyttä”, kuten Dxxxa D muotoilee.

Hyvää Suomi 100 -krapulaa kaikille.


Arttu Seppänen

Lisää luettavaa