Kolumni: Vuosi 2016 muistetaan albumikolmikosta, joka jää vainoamaan mieltä pitkäksi aikaa

Freeimages.com

Vuosi 2016 on tarjonnut popmusiikissa elämänjanoista ilonpitoa, mutta vanhemmat musiikki-ikonit katsovat kuolemaa silmästä silmään.

Kuluvasta vuodesta muistetaan myöhemmin kenties 23-vuotiaan Sannin albumilleen piirtämä ajankuva, Kanye Westin julkaisunsa jälkeenkin muokkautunut Life of Pablo ja Beyoncen ylväs Lemonade. Edm-puolella bileet jatkuvat, kevyet konesoundit syrjäyttävät sähkökitarat ja jopa Antti Tuisku onnistui vakuuttamaan perinteisesti rock-orientoituneen festariyleisön räväkällä asenteellaan.

Kolikolla on toinenkin puoli. Vuosi 2016 on tuonut mukanaan myös vahvimman kuolemaa käsittelevän albumikolmikon miesmuistiin.

Trilogian aloitti heti tammikuussa David Bowie.

Bowie teki tavoilleen uskollisesti kuolemasta spektaakkelin. Hänellä diagnosoitiin vuonna 2014 maksasyöpä, jonka ennuste on käytännössä aina huonoin mahdollinen – syöpä havaitaan tavallisesti vasta siinä vaiheessa, kun se on jo levinnyt – ja artisti käytti viimeisen elinvuotensa kooten vielä yhtä levyä.

Blackstar julkaistiin Bowien syntymäpäivänä 8. tammikuuta 2016. Artisti menehtyi vain muutamaa päivää myöhemmin 69-vuotiaana. Hänen sairaudestaan ei oltu hiiskuttu sanakaan etukäteen – edes Blackstarilla esiintyneet muusikot eivät tienneet Bowien tilasta.

Nick Caven Skeleton Tree on laulajan henkilökohtainen tuskanhuuto – tai oikeammin kuin haavoittuneen eläimen vaikerrusta sietämättömän kivun kourissa.

Albumi oli musiikillisilta meriiteiltäänkin menestys, ja viimeistään Bowien kuolema teki siitä aivan omanlaisensa klassikon. Hyvästijätöksi tarkoitetun levyn Lazarus-kappaleella Bowie vilkutti vielä viimeisen kerran kuulijakunnalleen:

Look up here, I’m in heaven / I’ve got scars that can’t be seen / I’ve got drama, can’t be stolen / Everybody knows me now”, Bowie lauloi ja päätti kappaleensa lohdullisiin sävyihin: ”Oh I’ll be free / Just like that bluebird / Oh I’ll be free / Ain’t that just like me”.

Lohdullisuus oli kuitenkin kaukana, kun Nick Cave julkaisi syyskuussa Skeleton Tree -albuminsa.

Caven 15-vuotias poika Arthur oli kuollut kesken levyn äänitysten, ja tragedian myötä siitä muodostui laulajan henkilökohtainen tuskanhuuto – tai oikeammin levy on kuin haavoittuneen eläimen vaikerrusta sietämättömän kivun kourissa.

Kuolema on tietenkin ollut läsnä Nick Caven levyillä aikaisemminkin. The Mercy Seat -klassikkokappaleella (1988) peilataan kuolemaantuomitun miehen tuntoja. Välillä Cave on intoutunut poikamaisiin väkivaltafantasioihin, kuten tarantinomaisen verisellä Jangling Jackilla (1994).

Murder Ballads -albumilla (1996) humoristisuus vietiin pisimmälle, kun The Curse of Millhaven-, Stagger Lee– ja O’Malley’s Bar -kappaleilla kaatuu ihmisiä kuin viljaa. Voi melkein kuulla, miten Cave on Bad Seeds -yhtyeen kera hekotellut ottojen välissä.

Skeleton Treellä ei naureta enää. Se on hieno levy, mutta albumin äärelle ei halua palata läheskään yhtä usein kuin Caven vanhempien töiden luo.

Vahvasti latautuneen Skeleton Treen kuunteleminen on hieman kuin tapaisi juuri läheisensä menettäneen tuttavan: on vaikea keksiä, mitä sanoa, kun kaikki sanat tuntuvat riittämättömiltä. Lopulta osaa vain mutista osanotot ja lähteä paikalta tuntien syyllisyyttä omasta kömpelyydestä.

You Want It Darker on kuin hauraasti lepattava kynttilän liekki, jonka sammuttua on jäljellä enää pimeyttä.

Albumikolmikon viimeistelee Leonard Cohen, joka julkaisee lokakuun päätteeksi oman näkemyksensä kuolemasta. You Want It Darker, tokaisee artisti jo levyn nimessä, ja tuon ohjeen mukaan edetään.

Cohenin levyllä ei laula rikkaan elämän elänyt vanhus, joka on valmis siirtymään ajasta iäisyyteen. Pikemminkin levy on kuin hauraasti lepattava kynttilän liekki, jonka sammuttua on jäljellä enää pimeyttä.

You Want It Darker kuulostaa kuolinvuoteellaan elämäänsä peilaavan elostelijan päänsisäiseltä monologilta. Taustayhtyeen osuudet ovat minimalistisia, kuin ne kantautuisivat seinän toiselta puolen tai veden alta. Laulaja itse ei niinkään laula kappaleitaan vaan kuiskaa ne.

Koko levy on kuin huokaus. Ihmisiä on tullut ja mennyt, liian monet asiat ovat jääneet selvittämättä ja nyt on auttamattomasti myöhäistä edes yrittää. ”I guess I’m just / somebody who / has given up / on the me and you”, Cohen laulaa.

82-vuotias Cohen on noussut pahaenteisiin otsikoihin pitkin syksyä. Elokuussa kerrottiin artistin 1960-luvun kumppanilleen Marianne Ihlenille välittämästä viimeisestä viestistä, jossa Cohen kirjoitti kuolemansairaalle muusalleen seuraavansa tätä pian rajan taa. Lokakuussa puolestaan julkaistiin The New Yorker -lehdessä Cohenin haastattelu, jossa laulaja kertoi olevansa valmis kuolemaan.

Myöhemmin Cohen tasoitteli synkeitä kommenttejaan ja vitsaili elävänsä 120-vuotiaaksi. Uuden levyn Leaving the Table -kappaleen perusteella ei uskoisi:

I don’t need a reason
for what I became
I’ve got these excuses
they’re tired and lame
I don’t need a pardon
There’s no one left to blame
I’m leaving the table
I’m out of the game.

Niin hienoja kuin nämä levyt ovatkin, niitä kuunnellessa toivoo, ettei vastaavanlaisia julkaistaisi aivan tähän tahtiin. Kuolema tuntuu niiden perusteella ahdistavalta ajatukselta.

On tavallaan surullista, miten kylmän kuvan sekä Cohen että Cave piirtävät elämän päättymisestä. Molemmat ovat käsitelleet teksteissään runsaasti uskonnollisia aiheita, mutta kummankaan viimeisimmästä albumista ei kajasta anteeksiantoa tai toivoa.

Raamatun tunnetuimpiin säkeisiin kuuluu hautajaisissa taajaan siteerattu Psalmi 23: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

Bowie kenties halusi uskoa vilkuttavansa yleisölleen vielä pilven reunalta, mutta Cave ja Cohen kulkevat pimeässä laaksossa yksin.

Leonard Cohenin You Want It Darker julkaistaan 21. lokakuuta.