Tässä 11-osaisessa juttusarjassa Tommi Liimatta tavaa 1970-luvun Soundeja ja tekee niiden pohjalta havaintoja musiikkimaailmasta.
Liimatan aikamatka 1/11: Vuoden puhaltaja
Joulu-tammikuu on vuosikatsausten aikaa. Ilmiöitä pannaan järjestyksiin, ääripäät huomioiden (emämoka / sankariteko, törpöin / ihanin). Maan tapahtumia lienee listattu viimeisimmän Auringon ympärirundin ajalta yhtä kauan kuin ajanlasku on tunnettu.
Nyt 40 vuotta täyttävä Soundi on sekin alusta asti harrastanut listoja ja äänestyksiä.
Minussa on elänyt sitkeä muistikuva, että 70-luvun Soundien äänestyksissä oli kategoria ”Vuoden puhaltaja”. Miksei se voisi ollakin totta: jazzryhmissä oli usein pillisektio ja monessa rockbändissä foni tai huuliharppu. Jazz-johdannaiset tyylit olivat laajahkon kuuntelijajoukon suosiossa – miksi muuten olisi äänestämällä haettu kunnostautuneinta puhallinsoittajaa?
”80-luvulla koulutetut soittajat korvattiin syntetisaattoreilla, joiden tekniikka oli kehittynyt ja hinta tullut alas.”
No, puhaltajat olivat 70-luvun Suomi-musiikissa – ulkomaihin en puutu – esillä vahvasti myös radiokanavilla ja siten kuulijoiden tiedossa: samat jätkät tuuttasivat Muskan, Baddingin, Juicen jos muidenkin kuin Love Records -artistien hiteillä. Tuottajat katsoivat, että puhallinsektio myyventää saundia. 80-luvulla koulutetut soittajat korvattiin syntetisaattoreilla, joiden tekniikka oli kehittynyt ja hinta tullut alas. Alkoi Suomi-iskelmän alamäki: osuuksia ei ”tarvinnut” enää sovittaa niin terävällä kynällä. Syntsa tuotti äänimattoa riittävästi sinnepäin ja ilman uusia kuluja.
Kävin nyt läpi vuosiäänestys-Soundit kaudelta 1975–1980. Muistikuvani osoittautui vääräksi: Soundissa ei ole ollut ”Vuoden puhaltaja”-kategoriaa. Sen sijaan oli ”Muut instrumentit” -sarja, joka käytännössä koostui puhaltajista (poikkeuksina Vanhan Isännän Olli Haavisto ja Seppo Sillanpää). Huuliharpisti-kazooisti Dave Lindholm noteerattiin jopa kakkoseksi (äänestys 1978, Soundi 1/79).
Vielä vuoden 1974 äänestyksessä (4/75) oli pelkästään sarjat ”Muusikko”, ”Mieslaulaja” ja ”Naislaulaja”, kotimaa ja ulkomaat erikseen. ”Muusikoiden” Top 20:een mahtui tolosten, alberttien ja gustavsonien jälkeen jokunen fonistikin: Eero Koivistoinen (#14), Paroni Paakkunainen (#16) ja Pekka Pöyry (#17).
Kun nuorisonvillitsijät pantiin eri aitaukseen, ”Muut” -sarja nosti sijoja Koivistoisella (#3 1976 ja 1977), Paakkunaisella (#4 1976) ja Pöyryllä (#1 1976, #2 1977, #3 1978). Juhani Aaltonen ansaitsi fonityöllään viitossijan 1976 josta vuotta myöhemmin nousi neljänneksi. Vesa-Matti Loirin huilismi oikeutti kymppisijoihin 1977 ja 1978.
Pekka Pöyrynkin edelle Suomen kansa valitsi Sakari Kukon: hopeaa 1976 ja peräkkäiset kullat 1977 ja 1978.
Vuoden 1979 äänestyksessä (1/80) ei enää eritelty, oli vain ”Muusikko” ja ”Laulaja/laulajatar”. Johtiko päätökseen tuo vähemmän suoritusmielinen uusi aalto? Toisaalta tämä oli paluu vuoden 1974 malliin. Sakari Kukko pääsi kuitenkin ”Muusikkona” kuudenneksi ja ”Säveltäjä/sanoittajana” sijalle 22.
Mistä sitten tuo pinttymäni ”Vuoden puhaltaja”? Yrjö-palkintoon tai Yleisradion viihdetoimittajien valintoihin kyseinen tarkenne ei ole kuulunut. Soundia edeltäneen Musan vuosiäänestys 1973 (1/74) sisältää sekin vain ”Muusikko”- ja laulajasarjat.
Mieli peukaloi muistoja, syistä joihin Tajuinen ei yllä.
Julkaistu alun perin Soundissa 1/2015