Liimatan aikamatka, osa 9/11:
Irralliset ja sitoutuneet
1970-luvulla Suomen varteenotettavat lauluntekijät olivat sooloartisteja, eivät bändinjäseniä. Lauluntekijöiden yhtyeet eivät olleet demokraattisia mutteivät johdettuinakaan kestäneet pitkään. Soolokuvio toteutuu rocklyriikan pioneerien kohdalla, Hectorin, Lindholmin, Leskisen, Virtasen, ja jatkuu seuraavassakin satsissa: Peitsamo, Pelle, Nurmio, Röyhkä, Alanko. Mainituilla herroilla on ollut yhteensä noin seitsemänkymmentä yhtyettä.
Vasta 80-luvun puolivälissä alkoi tulla biisintekijöitä, jotka loivat nimensä ja suosionsa pitkäikäisessä yhtyeessä ja siirtyivät vasta vuosien päästä soolouralle (Salo, Hanhiniemi). Tällaisen urakulun nykyisiä edustajia ovat Putro, Ahola, Martikainen. Aika näyttää, onko se myös vaikkapa Vesalan tie. Mutta tyypillisempää 1990-luvun jälkeiselle ajalle on, että lauluntekijän sitoutuminen emoyhtyeeseen on totaalista (Yrjänä, Hynynen) ja satunnaiset syrjähypyt niin huuruista tökkimistä, että ne vain vahvistavat alkuperäistä liittoa (Vapaus johtaa kansaa -yhteissingle, Koljosen tiekiista).
”Ulkomaisia iskelmiä, jotka on suomennettu päin helvettiä.”
Raivaajapolven edustajista Hector aloitti ensin, 60-luvun puolivälissä. Hän ehti todistaa sitä vanhan polven menoa, että levytetään Pohjoismainen Sähkö Oy:lle ulkomaisia iskelmiä, jotka on suomennettu päin helvettiä. Toisaalta 1965–1966 oli myös folkin, Orvokki-kabareen ja sodanvastaisuuden aikaa, ainakin yliopistokaupungeissa. Hectorin sinänsä perinteelliset riimitykset eroavat iskelmistä siinä, että lauluilla on tekijänsä kasvot. Riveiltä tihkuu etäännyttämätön spleen.
Rokkimies Hector ei ole, hän vaikuttaa esiintyvän yksinomaan konserttisaleissa. Kiertueorkesterissa on luotetut ammattivetäjät, biisilista on elämäntyö-tyyppinen ja ylöspano on ”hyvällä maulla” toteutettu, kuten jonkun Tapani Kansan tai Yön juhlakiertueella, joka ei milloinkaan ole jäähyväiskiertue, koska joka vuosi on jostain tasavuosi.
”Juhlakiertueella, joka ei milloinkaan ole jäähyväiskiertue, koska joka vuosi on jostain tasavuosi.”
Omakohtaisuus ja tiedostavuus kypsyttivät poplaulua ilmaisulajina niin että syntyi uusi laulutyyppi. Viattomuuden kuolema on samalla popin kuolema; ilmiöt voivat kukoistaa rinnakkain mutta eivät sisäkkäin. Sooloartisti mahtuu vapaasti kehittymään kirjoittajana, koska ei joudu miettimään, pystyykö muu bändi ”seisomaan sanoman takana”. Hectorin jälkeen esiin astunut Pekka Streng kuoli jo kahden levyn jälkeen, mutta hänkin vaikutti liian individualistilta pysymään yhdessä rivissä, jengimentaliteetti puuttui. Streng oli sikäli tyypillinen Love Recorsin soololevyttäjä, että taiteellinen viritys oli korkea: taustalla soitti Tasavallan Presidentti ja konvehtirasiallinen ykkösjazzareita.
Vaikka biisintekijän lärvi on promokuvissa suurin, ei hän useinkaan ole bändin todellinen johtaja. Suositun hitin kirjoitettuaan hän on tavallaan työnantaja, mutta ryhmänjohtajan ominaisuudet löytyvät muista jäsenistä – heistä jotka ovat käyneet armeijan. Eivät sooloartistit osaa käydä armeijaa, huonosti siellä Strengilläkin kävi, fataalisti sairastui. Niinpä ensimmäiset rockrunoilijamme olivat myös aseettoman palveluksen pioneereja.
Teksti: Tommi Liimatta
Julkaistu alun perin Soundissa 10/2015