Brittiläinen The 1975 nousi debyytillään suoraan popin seuratuimpaan valtavirtaan ja jo pari kertaa Suomessakin esiintynyt yhtye on saanut täällä myös hyvän jalansijan. Yhtye ammentaa häpeilemättä juustoiseen stadionsoundiinsa aineksia brittiläisestä indie rockista, discosta, AOR:stä, r’n’b:stä – sekä minimalistisesta elektrosta. Lopputulos on kuin moderni reinkarnaatio Phil Collinsin estetiikasta parikymppisten brittikundien muodossa.
80–luvulta on haettu referenssiä populaarimusiikissa jopa turhan tiuhaan viime vuosina, mutta The 1975:n uutukaisella tuo pöhkö vuosikymmen soi niin autenttisen emotionaalisessa muodossa, ettei se häiritse millään lailla. Tanssittavampaan debyyttiin verraten I Like It When… -nimihirviö on suunnattu pikemminkin makuuhuoneisiin – singlebiisi Love Men juustoista discoa lukuun ottamatta.
Jo viime levyltä tuttu ongelma bändillä on kuitenkin yhä ratkaisematta: levyn pituus. Kliseinen “kill your darlings” -ohjeistus olisi yhtyeelle tarpeen, sillä uutukaisella on yhteensä 17 kappaletta – debyyttilevylläkin niitä oli 16. Kokonaisuus tuntuu suunnitellulta, mutta karsitumpana se olisi ollut paljon ehyempi.
