Ranskalaisen Air-yhtyeen uran läpileikkauksen kaari on kaikkea muuta kuin nousujohteinen tai yllätyksellinen. Nicolas Godinin ja Jean-Benoît Dunckelin tähtihetket ovat valitettavasti juuri ne etukäteen hyvin tiedossa olevat. Sanon valitettavasti, koska retrospektiivit ovat parhaimmillaan jos niihin sisältyy mahdollisuus positiiviseen yllätykseen.
Twentyears etenee juuri kuten saattaa kuvitella. Alussa tarjoillaan Moon Safari -albumin (1998) klassikkoraitoja, Virgin Suicides -elokuvan mahtiballadi Playground Love ja muut hitit. Kuulet funkyt bassolinjat ja 1970-lukulaiset jykevän puolitumput rummut. Ihastelet kaiken yllä kuohkeina kerroksina vellovaa vuosikertasyntikoiden kiihottavinta soundipalettia. Mielen valtaa syvä euforia: wow mitä korvakarkkia! Parikymmentä vuotta sitten tällainen pallotuolien ja Futuro-talojen siimeksestä kumpuava visio ”tulevaisuuden” musiikista oli hetken aikaa freesiä. 2000-luvun alkuun mennessä Air-kaksikon edustamasta soundivelhoilusta tuli normi ja yksi ruton lailla levinnyt maneerisuuden muoto.
Tuotannossa tapahtunut otteen kirpoaminen maailman menosta kuuluu luonnollisesti kokoelmalla. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä enemmän Air muistuttaa muzakia. Harvinaisempia raitoja sisältävän puoliskon kuunteleminen tuntuu ylipitkän pehmoporno-soundtrackin läpikahlaamiselta.