AJATTARA: Itse

Ajattaran Itse on se suomenkielinen mustametallilevy, joka nollaa kaikki laskurit. Lähitulevaisuudessa ilmestyviä suomeksi laulettuja levyjä tullaan vertaamaan Itseen siitä syystä, että Ruojan sanoitukset ovat älykkäintä ja tylyintä tekstiä tähän asti näissä ympyröissä. Eikä se taatusti johdu pelkästään siitä, että sanat on ladottu runomittaan, vaan sanavalinnat ja kielikuvat ovat niin syvältä riipaisevia, että kaikki pelkkään tappakaa Vapahtaja -muottiin luottavat lilliputit liiskataan vasemman jalan alle jo avausbiisi Yhdeksännen ensimmäisessä säkeistössä. Pasi Koskisen sivupolulla ruoste repii kaulaa, raatokarja lypsää verta, piru pieksää vaskirumpua ja kusi juoksee pieluksille. Ajattara ei ole pelkästään suomen kielinen, se on perisuomalainen synkkyyden airut. Kuolevan Rukous kävisi äidinkielen oppitunnista sellaisenaan.
Tekstit ovat tolkuttoman tärkeässä asemassa, sillä musiikki on yksinkertaista, erittäin raskasta ja nimenomaan sanoja palvelevaa pauhua. Ei missään nimessä leimallisesti mustaa metallia, vaan ainoastaan painavaa, tummaa jyrää, jolle ei sen paremmin tarvitse lokeroa keksiä. Välillä tuntuu, että musiikki on liiankin junnaavaa ja samaan aikaan lyö päälle laulun ainoa ongelma: kun säkeistöt on sullottu kutakuinkin Kalevala-mittaan, jää Ruojalle toisinaan liian vähän liikkumavaraa laulutyylin suhteen. Eri kuuntelukerralla nuo seikat saattavat tosin tuntua viekkailta tehokeinoilta, sillä painava toisto jää pääkoppaan myrkyttämään ajatuksia. Hienoa on myös, että rankasta laulusta huolimatta lyriikat välittyvät ilman kansivihkoon tuijottelua. Jos tässä jotakin kaipaa, niin lisää Yhdeksäs-biisin kaltaista puhtaan Amorphis-tyylisen laulun ja suosta nousevan maahisen kurlutusta muistuttavan Ruoja-tyylin rinnakkainasettelua.