Uuden polven metallibändejä vaivaa liika sektoroituminen. Valitaan haulikon jysäyksen lailla pirstaloituneesta kentästä ahdas alue, jonka määräämään muottiin väsätään biisejä uskaltamatta edes ajatella vaihtoehtoisia säveltämistapoja. Niinpä markkinoilla on lukemattomia täsmäaseita, joiden anti on selvillä levyn kahden ensimmäisen biisin jälkeen. Jenkkibändi All That Remains tuntui aiemmin kuuluvan samaan porukkaan.
The Fall Of Idealsilla se oppii käyttämään sektoriajattelua keppihevosenaan. Yhdenmukaisella metalcore-rankkuudella se varmistaa tiukan levykokonaisuuden, mutta ei jätäkään hommaa siihen. Arch Enemyn lailla kirmaavat lukemattomat kitarasoolo- ja -harmoniaosuudet saavat seurakseen entistä melodisempia riffejä ja Phil Labonte on ruvennut oikeasti laulamaan. Hän noudattaa tuttua säkeistö raa’asti, kertosäe nätisti -kaavaa, mutta tekee sen nyt poikkeuksellisen hyvin. The Fall Of Idealsilla on havaittavissa ruotsalaisbändien vaikutusta laajemminkin.
Metalcore-bändeille viitataan kintaalla aivan liian kevyin perustein. Toinen toistaan matkivat ryhmät tietenkin pilaavat kaikkien mahdollisuuksia, mutta All That Remainsin tyylinen tuoreempi ajattelu tuo väistämättä uutta virtaa paitsi metalcoreen, myös metalliin yleensä. Uudelle lahjakkuudelle on aina tilaa.
