Deathmetallia kitarasankareille? Amoralin tekniikkaturnajaiset jatkuvat kolmannellakin levyllä. Pitkät soolo-osat nousevat isoon rooliin ja vielä ensimmäisellä levyllä kuultu nykivämpi ja tahallisesti törmäilevämpi teknisyys on hiljalleen väistynyt sujuvammin soljuvan taitonäyttelyn tieltä. Amoral on tehnyt albumista helpommin lähestyttävän, vaikka kikkailua on sotkettu sekaan entistä enemmän.
Kummastuttaa silti huomata, että useassa biisissä Amoral tuo mieleen jo Triviumin kaltaisen bändin: jos Mute laulettaisiin jameshetfieldillä, kävisi se aika hyvin yksiin jenkkipoikien The Crusade -levyn materiaalin kanssa. Tätä tuskin on tarkoituksella haettu. Niko Kalliojärven örinä on muuttunut vanhasta Floridasta uudeksi Göteborgiksi ja se tukee bändin rikastunutta sointia hyvin.
Parin vuoden janalla Amoralille on tapahtunut samanlaista kehitystä kuin kitarahirmu Michael Amottille, sillä Carcassista muistuttavien luupinojen päältä maailmaa katsellut bändi lyö nyt peliin Arch Enemy -värikkyyttä. Levyllä on aiempaa enemmän kuunneltavaa ja Few And Far Betweenissä räplättää jo viikinkiriffi!
Amoral parantaa koko ajan. Sen tyyli kehittyy ja odotukset bändiä kohtaan nousevat. Kuolemattomat sävelmät ja se lopullinen paukku antavat vaan vielä odotuttaa itseään.
