Jazzilliset sävyt hallitsivat parikymppisen Amy Winehousen vuonna 2003 ilmestynyttä lupaavaa Frank-debyyttiä. Etevän laulajan esikuviksi erottuivat Billie Holiday ja Erykah Badu, jonka levyihin laulaja viittasi sanoituksissaankin. Toisella albumillaan Winehouse ei enää irrottele kitarastaan kimurantteja sointuja, vaan hakee vauhtia varhaisesta soulista.
Taustalauluissa kajahtaa 60-luvun alkupuoliskon tyttöyhtyeiden kepeä popsoul. Päähenkilömme vertautuu nyt paremminkin Etta Jamesin kaltaisiin ärhäkkiin äänenkäyttäjiin kuin jazzin utuisiin seireeneihin. Herkkyys kuultaa silti kovan pinnan alta. Historialliset vaikutteet ja tämän vuosituhannen tunnelmat eivät aina limity täysin saumattomasti, mutta parhaimmillaan lopputulos on herkullinen. Winehouse on lauluntekijänä sekä omavarainen että omakohtainen. Me And Mr Jones (Fuckery) kuvailee värikkäästi sitä, kuinka paskamaista on jäädä ilman lippua Nasin keikalle. Tyylilaji ja osin melodiakin periytyvät Billy Paulin Philly-klassikosta Me And Mrs Jones.
Nimikappaleen alku taas myötäilee The Supremesin Baby Lovea. Albumin riehakkain esitys on Rehab, joka luonnollisesti perustuu taiteilijan omiin promillepitoisiin seikkailuihin. Gospelista tuttu kysymys-vastaus -rakenne istuu myös kosteaan asiayhteyteen.
Brittiläinen musiikkilehti Mojo äänesti Back To Blackin viime vuoden kymmenen parhaan albumin joukkoon. Se on ehkä lievää kotipuolen tytön suosimista, mutta ei mikään kulttuuriskandaali. Frank saattoi olla rahtusen vahvempi suoritus, mutta ainakaan Winehouse ei ole jäänyt polkemaan vanhoille jalansijoilleen.