Anna Puun albumi on osoitus siitä, että kaikkien kunniallisten rockuskovien pimeimpään manalaan toivottama Idols-formaatti voi poikia raikasta ja otteeltaan tuoretta musiikkia. Jos Annan debyytti olisi ruotsalainen tai brittiläinen julkaisu, se ei saisi aikaan ihan näin voimallista mielihyvän aaltoa. Vuosikertaiskelmää, soulpoppia ja runotyttöilyä nykyajan nikseihin yhdistelevää tuotantokonseptia on maailmalla hyödynnetty paljonkin Amy Winehousen ja Duffyn menestyksen ansiosta. Suomessa tämä levy on kuitenkin poikkeuksellinen tuotos. Rokkirypistyksen valtakunnassa tehdään todella vähän tyylikästä, nautittavaa ja taiteelliselta sisällöltään painokasta poppia. Tässä on levyllinen juuri sellaista erinomaisen artistin tulkitsemana.
Puustjärvestä Puuksi karsiutunut laulajatar ei ole äänivaroiltaan häikäisevä solisti, mutta hänellä on hyvän poplaulajan tärkein hyve. Anna Puu tietää minkälaisissa tulkinnoissa hänen kapea ja hivenen hento äänensä on parhaimmillaan. Hänen äänensä ei yllä kaikkialle, mutta siellä minne se kantaa, Annan laulu osuu maaliin ja koskettaa aidosti.
Lasse Kurjen, Knipin ja Jukka Immosen muodostama taustatiimi on pedannut Annalle erinomaiset puitteet ja hän on napakalla artistisella otteella hyödyntänyt ne. Musiikkiin on uponnut paljon soitannollista osaamista, kuten myös Timo Kiiskisen, Tuure Kilpeläisen ja Mariskan tapaisten ammattisanoittajien panosta. Levyn avaava briljantti Linnuton puu, hävyttömän positiivisesti groovaava Idän hitain, sensuellin kaunis Kolme vuodenaikaa ja albumin päätteeksi piinallista kaunosieluisuutta lähentelevä Mestaripiirros todistavat kuitenkin kaikki omalla tavallaan samaa asiaa. Tällä hienolla poplevyllä on yksi päähenkilö ja hänen nimensä on Anna Puu.
