ANSSI KELA: Nummela

Pekka js susi -yhtyeen lauluntekijä hakee uutta uraa ja näyttää myös löytävän sen. Anssi Kelan esikoisalbumi esittelee ilmiselvän lyyrisen lahjakkuuden.
Parasta Kelan lauluissa ovat perinteiset, hyväksi havaitut popmelodiat ja aito lahja tarinankerrontaan. Aluksi Kela tuntui tosin hirvittävän romanttiselta: jälleen kerran nuorukainen roikkuu kahden naisen ja taivaan sekä helvetin välillä (Kaksi sisarta). Jälleen kerran aikuistuva nuori mies muistelee Kauko Röyhkän tapaan lapsuuden onnenpäiviä ja suree viattomuuden katoamista (Kissanpäivät). Kela kierrättää kliseitä kuitenkin uskottavasti. Ja eihän niistä kliseitä olisi tullut, elleivät samat kokemukset ja ongelmat toistuisi sukupolvesta toiseen.
Omaperäisiä tekstitysratkaisuja löytyy tarkemmalla kuuntelulla aivan tarpeeksi. Kelalla on silmää pienille, kuvaaville yksityiskohdille. Hän luopuu riimityksestä tehokeinona psykologisesti tarkoin harkituissa kohdissa. Ja hänen tekstinsä ovat ilahduttavan vapaita tekotaiteellisista kielikuvista.
Levyä kannattaa kuunnella kokonaisuutena. Levyn kertoja kasvaa nimittäin ujosti mumisevasta teiniromantikosta aikuiseksi mieheksi levyn erinomaisella päätösraidalla. Kertojaminä löytää itsensä nummelalaisesta omakotitalosta opettajavaimon vierestä. Yöllä voi vaikka tehdä biisejä ja kävelyttää koiraa, joten "kaikki taitaa olla kohdallaan". Aivan mainio, ainakin fiilistasolla ilmeisen omakohtaisesti kirjoitettu tunnelmakuva!
Musiikillisesti Kela on siirtynyt vuosien myötä suomirockista kohti iskelmällisempää aikuispoppia. Levy on demomainen, mutta se vain korostaa tunnelman intiimiyttä. Ja näinhän kai monet demojaan tekevät: annetaan koneen soittaa perusrytmiä, rämpytellään päälle akustista kitaraa, lauletaan yhdelle raidalle ja täytetään loput oman moniraitanauhurin raidoista muutamalla sovituksellisella idealla. Demoilla Kelan biiseille on jätetty tilaa ja avaruutta. Kela on käyttänyt 12-raitanauhuria ja jättänyt tulokset parikin kertaa ilman studiossa tapahtuvaa tuottamista.
Jotain hän toki menettikin bändin hajottua. Kela soittaa itse lähes kaiken ja osoittautuu toki erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi. Muusikoiden luovaa vuorovaikutusta ja bändifiilistä pystytään imitoimaan kuitenkin vain Nummela-raidalla. Lähes huolestuttavalta tuntuu se, että puolet studiossa tehdyistä biiseistä eivät ole saaneet mitään lisäarvoa tuottamatta jätettyihin demoraitoihin verrattuna. Etenkin konetaustat ovat studiossakin tehtyinä yhtä hellyttävän kömpelöitä hip hop -yritelmiä. Kokonaisuutta rytmiraitojen kökköys ei haittaa, joten ehkä sekin on vain osa harkittua kotikutoisuutta. Musiikki tuntuu nousevan erityisen hyvin siivilleen silloin, kun Kela on työstänyt ja sovittanut biisejään hieman pidemmälle. Levyn päätösraita Nummela on tästä hieno esimerkki, samoin kaksi laulua (Puistossa ja Harhaa), joissa Alexandra ja Anna Kuoppamäki laulavat stemmoja.
Nummela on kokonaisuutena odotuksia herättävä kokonaisuus. Kelassa on ainesta merkittävän suomalaisen popmusiikin tekoon.