Jos ristiriitaisten tunteiden herättäminen lasketaan albumille hyveeksi, Kuningas Yrjön esikoinen on ansiokas levy. TV-resistorissa Yrjö Saarinen osoitti osaavansa naivististen poplaulujen teon. Kuninkaana hänen otteensa on sävellyksellisesti ja tuotannollisesti vieläkin vahvempi.
Kuningas Yrjö osaa rakentaa lauluissaan maailman, joka on ehjä ja kiehtova. Minimalistiset sovitukset niittaavat alakuloiset melodiat nautittavasti kasaan kuten pysäyttävässä Carpenters-kappaleessa. Surumielinen kaipuu taipuu herkullisesti eri moodeihin. Välillä ollaan näennäisesti reippaampia ja hetkittäin jopa tanssittaa.
Risto Ylihärsilän sanoitustyyliä muistuttavat rujot sivallukset säpsäyttävät ensikierroksella. Lopulta nussimiset, siemennesteet ja sormien haistelut asettuvat aksenteiksi apean perustunteen virtaan. Kuningas Yrjön pimeä puoli ei ole seksuaalisuuteen viittaavissa sanavalinnoissa, vaan laajemmin hänen sanoitustyylissään. Päätös etsiä vaikuttavuutta puheilmaisua muistuttavasta vuolaudesta ja hortoilevasta muodosta on tietoinen valinta. Paikoin se tuottaa todella rasittavaa jälkeä. Pahimmillaan tekstit istuvat laulumelodioihin rimaa hipoen. Sanojen väärä painottaminen ei edelleenkään ole persoonallista ja nokkelaa. Se on ankeaa. En halua katsoa vide-OITA.
