APULANTA: Kuutio (Kuinka aurinko voitettiin)

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: ANTTI LUUKKANEN.

Apulannan kymmenes studioalbumi myi kultaa toista viikkoa ennen julkaisuaan. Se kertoo jotain sekä yhtyeen statuksesta että siitä, mikä on kritiikin suhde myyntiin.

Arvio

APULANTA
Kuutio (Kuinka aurinko voitettiin)
Apulanta Oy

Apulannan kymmenes studioalbumi myi kultaa toista viikkoa ennen julkaisuaan. Se kertoo jotain sekä yhtyeen statuksesta että siitä, mikä on kritiikin suhde myyntiin.

Apulanta on jo aikoja sitten saavuttanut kadehdittavan aseman. Yhtye voi tehdä lähes mitä tahansa sen vaikuttamatta välittömästi suosioon. Maineensa Apulanta on kerännyt vain musiikillaan, sillä vaikka sen uralle mahtuu yksi jos toinenkin tyylipoliittinen kokeilu, on se säilynyt uskollisena juurilleen. Toni Wirtasen dramaattisimmat kappaleet saattavat olla pateettisia ja metalliflirttailut ulkokultaisia, mutta aina yhtyeen on pystynyt tunnistamaan. Siitä pitää huolen viimeistään Wirtasen omaleimainen käninä, joka muussa yhteydessä olisi vihonviimeistä jodlausta. Apulannassa se on elintärkeä osa kokonaisuutta.

Jälleen kerran julkisuudessa bändi keskittyi tarinoimaan puutaheinää tulevan levyn luonteesta. Lisäksi Kuutio on pakattu möhköfanttimaisen pönäköihin scifi-kansiin, jotka eivät voisi levyn luonteesta kauempana olla. Välillä herääkin ajatus, onko musiikin teko bändille sittenkin osa suurta mediahuijausta.

Ja nyt Apulanta on taas keskittynyt siihen minkä se osaa parhaiten: simppeleiden ja tarttuvien rock-kappaleiden tekemiseen. Avausraita Kaikki sun pelkosi korkkaa levyn rämisevämpänä kuin se itse asiassa onkaan. Oikea fiilis on kuitenkin luotu. Hissuksiin mukaan lipuu näennäisen moderneja soundiratkaisuja, mutta tällä kertaa rutisevat hälyäänet ja härpättimet eivät pyrikään kätkemään kappaleiden ydintä. Kuution biisit on helppo kuvitella keikalla yleisömassan pomppusulkeisiksi.

Apulannan suurin hyve on taaskin se, kuinka helpolta yhtye saa kaiken kuulostamaan. Koukut ovat yksinkertaisia ja siksi sitäkin tehokkaampia. Vauriot on varmasti bändin paras sinkkubiisi vuosiin. Sitä kelpaa keikkasetissä roikottaa vaikka uran loppuun asti. Kertosäkeisiin on ladattu boforeita niin, että takin liepeet lepattavat ja Apulannalle tyypilliseen tapaan niitä pedataan niin hartaasti, että vaikutus tuplaantuu. Tyylikeinoja on taas poimittu kaikkialta tukkahevin ja iskelmän väliltä. Kaava on silti Wirtasen ikioma.

Tekstit ovat jälleen kerran tahallisen kimuranttia liirunlaarumia, joka on tullut tutuksi jo Wirtasen puheenparresta. Perinteiseen rocklyriikkaan on ripoteltu yllättäviä sanavalintoja (kuinka monella levyllä olet kuullut laulettavan yhteishakukaavakkeista?) ja sivistyssanoja. Se on tapa, joka varmasti jakaa mielipiteet.

Kuutiolla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Jopa pitkään lässyltä kuulostava Airut lähtee lopulta nousuun. Monikohan Apulannan ikäinen suomalainen rockyhtye tekee uransa yhden parhaimmista levytyksistä kymmenennellä albumillaan? Niin, moniko saman ikäpolven yhtye on päässyt edes tänne asti?

Lisää luettavaa