AM lähtee lesosti liikkeelle. Avausbiisi Do I Wanna Know? on puolitempoinen White Stripes -tyyppinen riffivyörytysmarssi.
Lähes tasalaatuisten kappaleiden vivahteet vaihtelevat hienovaraisesti Black Sabbath -viittauksista soul-henkisiin taustalauluihin. Tavara on taattua Arctic Monkeysia, jonka soundia dominoivat järjestelmälliset riffikitarat ja Alex Turnerin laiska lauluääni.
Kahden ensimmäisen albumin innokkaana poukkoilevat tanssibiisit eivät vieläkään tee paluuta. Tempot pysyttelevät turvallisella alueella ja mielipuoliset riffikikkailut näyttävät jääneen historiaan.
Tunteen palo on vahvasti läsnä AM:n erotarinoissa. Biisien sovitukset tukevat upeasti traagisia muistikuvia ja ikävää. Laulutulkintojen jopa toivoisi välistä olevan yhtä dramaattisia kuin kitaroiden, basson ja kuivana soivien rumpujen syyttävänä soiva valitus.
Albumin puolivälissä fiilistellään todella sentimentaalisissa slovaritunnelmissa. Lopussa palataan brittirokin pariin ja aivan viimeiseksi on säästetty vielä teemaan sopiva kaipuuballadi.
Levyltä ei juuri musiikillisia yllätyksiä löydä. Studiossa ollaan viimeisen päälle mietitty yksityiskohdat varmoiksi. Tuotanto on isoa ja laadukasta, soundit ovat kohdillaan ja kaikki on sopivan lämmintä. Sävellykset ovat kuitenkin hyviä ja esitys nappi.
Kyllä tästä ainakin kymmenen kertaa jaksaa nauttia.
