Takavasemmalta menestykseksi noussut Malarian pelko -soolodebyytti (2015) ei asettanut Henri Pulkkista helppoon asemaan jatkon kannalta. Suomirapin valtavirran ulkopuolelta (ainakin musiikillisessa mielessä) saapunut Paperi T onnistui tavoittamaan musiikillaan nekin, jotka yleensä kääntäisivät kanavaa keskivertoräppärin biisin sattuessa kohdalleen.
Toisella sooloalbumillaan Pulkkinen vaikuttaa olevansa kyllästynyt runoilijoita namedroppailevaan alter egoonsa. Siksi Paperi T:n on kuoltava syntyäkseen uudelleen.
Päällisin puolin uutukaiselta puuttuu Malarian pelkoa leimannut intertekstuaalisuus. Muutoksessa kuultavassa ainoassa selvässä viittauksessa Pulkkinen lainaa Egotrippiä ja heilauttaa sanan säilää faniensa toiveiden suuntaan: ”Älä koskaan ikinä muutu / miten joku ees kehtaa sanoa jotain noin typerää”.
Jos pelkää Paperi T:n ryhtyneen radioystävälliseksi, huomaa pelänneensä turhaan; levyn potentiaaliset hitit on tarjoiltu jo etukäteen. Malarian pelko kulki tuotannoltaan rapin sampleilla päällystettyä keskitietä, mutta Kaikki on hyvin ui vahvasti vastavirtaan. Sinkkuina julkaistuilla nimikkobiisillä ja new wave -henkisellä Paniikilla Paperi T tuntui yrittävän säikäyttää faninsa pirteällä soundilla. Tuo pirteys oli vain silmänlumetta, sillä varsinkin albumin A-puolella upotaan hetkittäin jopa horrokseen, kun synkkä itsetutkiskelu kohtaa minimalistiset, rummuttomat taustat.
Erityisen tarkkanäköisesti Pulkkinen purkaa itsensä ympärille syntynyttä taiteilijamyyttiä ja imagoa. Paljon puhuvia ovat Muusan lainit ”Mistä sun biisit kertoo – tai siis kenestä?” Pulkkinen kertoo kaunostelematta, mitä ajattelee Paperi T:n ja siviiliminänsä sekoittamisesta.
Pulkkinen näyttää tietävän hyvin, että epätodennäköisen menestysdebyytin jälkeiseen huumaan on paha jäädä jumiin. Siinä missä Malarian pelko oli gininkatkuinen syksy, Kaikki on hyvin on auringon paljastama kevätmasennus. “Paniikki alkaa vast’, kun kaikki menee hyvin” ja paniikki vaikuttaa tehneen Paperi T:lle vain hyvää.
