Pintapuolisesti olisi helppo väittää, että Mokoman aina vain nousujohteinen ura pohjautuisi tavaramerkiksi muodostuneen Suomi-thrashin ja -rockin eri alalajien mutkattomasta yhteispelistä, mutta mielestäni bändi oli vielä hetki sitten kohtalaisen hukassa.
Ainakin allekirjoittaneen lähes totaalisesti etäännyttäneiltä, Kuoleman laulukunnaiden (2006) tulikivenkatkuisen myräkän jälkeisiltä kolmelta albumilta tuntui puutuvan määrä, suunta sekä laatu. Teemaltaan poikkeuksellisen vereslihainen Elävien kirjoihin (2015) palautti mielenkiintoni kertaheitolla ja osin samasta puusta veistetty Hengen pitimet (2018) pyörii nyt kolmatta vuotta soittolistallani.
Sen sijaan tuoretta Ihmissokkeloa aikani pyöriteltyäni huomaan, että pitkästä aikaa Mokoma ei saa minussa aikaan juuri minkäänlaisia tunteita. Jälkimaku on kumman teennäinen, ja vaikka kuinka pintaa koettaa raaputtaa, jää käteen lähinnä laulaja Marko Annalan Mike Patton -hulluttelut esimerkiksi Vuoret, huolet– ja Syyttävä sormi -kappaleissa.
Mieleen hiipii taiteilijoita vuosikymmeniä vaaninut väite, jonka mukaan taide ja eritoten sen särmikkyys kärsii heti, kun sen luojalla menee liian hyvin. Olisiko siis nyt niin, että sisäiset tai ulkoiset motivaattorit lakkasivat juoksuttamasta renkiään toinen toistaan luovempien tilojen ääreen?
