Kaikki mahdolliset tunnustukset napsinut Loppuasukas-albumi (2008) nosti Asan lopullisesti omaan kategoriaansa kotimaisen rap-musiikin kentässä. Itäeurooppalaisten etnovaikutteiden, progeilun, biittien ja tummasävyisen verbaalitykityksen fuusio oli siinä määrin omaperäinen, että moni pähkäili koko keitoksen hiphoppiutta.
Loppuasukkaalla Asa teki sen, mistä monet puhuvat, mutta minkä harvat toteuttavat. Hän vei asiat seuraavalle levelille eli teki musiikkia, jonka äärellä on täysin mieletöntä harrastaa genrelokerointivemputusta. Via Karelia jatkaa samalla suunnalla, vaikka liikuskeleekin hieman lähempänä hiphopin perinteisempiä tekotapoja.
Funkyn rytmiikan yhdistäminen puhtaasti itäiseen mollimeininkiin tuntuu edelleen merkittävimmältä oivallukselta suomalaisen hiphopin viime vuosien evoluutiossa. Mustalaismusiikin ja urbaanin nykyrytmiikan yhdistelmä ammentaa meille aidosta kulttuurilähteestä, ei Amerikan lainakukkarosta.
Sanallisesti Asa on ankarassa iskussa, vaikka paatoksen ja silmänpilkkeen sekoitussuhde meinaa välillä luiskahtaa umpisynkän puolelle. Surrealistisilla ja ajoittain melko vaikeaselkoisilla kielikuvilla saarnaava Asa panee antimilitaristisella jotoksella sotahullut, valtion viestimet, ökyilijät ja monet muut taantumustahot nippuun. Vaikka katkeamaton ja ilmaisullisia kierteitä täynnä oleva sanavirta meinaa välillä koukata jankutuksen puolelle, on Asan lataus etupäässä hyytävän asiallista.