ASTRID SWAN: Astrid4

ASTRID SWAN
Astrid4
Soliti

Astrid Swanin viides albumi on loistelias teos. Kolmen vuoden aikana viidellä eri studiolla taltioitu levy viettelee mukaansa monimutkaisten parisuhdekuvioiden, päättämättömyyden ja väliaikaisten hyvästijättöjen maailmaan. Luonnonvoimat ovat liikkeellä.

Astrid4:n rikkonaiseen syntyhistoriaan nähden on hämmästyttävää, kuinka yhtenäiseltä ja vaivattomalta se kuulostaa. Levyllä pääosassa ovat minimalistinen piano, Johannes Salomaan sovittamat torvet, Niko Votkinin sävellyksiä taidokkaasti tukevat rummut ja Swanin pinnassa oleva, persoonallinen ääni. Soundillisesti nyökkäillään 60- ja 70-luvuille, kuitenkin ajattomasti ja retroilua välttäen.

Albumin avaava Nature Calling naittaa luontevasti yhteen sovitukselliset taidepopkoukerot ja kertosäkeen tarttuvan melodian, ja singlenäkin julkaistu Four Months To Kill groovaa keväisen viileästi. Aikaisemmin tänä vuonna demoversiona kuultu Yearning To Hold Still ei ole kadottanut uuden sovituksen myötä tippaakaan maagisuuttaan.

Kuusiminuuttinen The Loon nousee albumin keskuskappaleeksi Swanin jättäessä hyvästejä rock’n’roll-unelmalle: ”I went knocking on the door that stayed shut / It was the allure of the big cities / I stood on the doorsteps looking in”. Loppuhehkutuksen sähkökitarakuvio viittaa hienovaraisesti Sweet Child O’ Mineen. Kylmät väreet kulkevat.

Levyn intensiteetti laskee hieman loppua kohden, eivätkä albumin päättävät A.R.I.Z.O.N.A ja Your Last Song nouse aivan huippuhetkien tasolle. Tosin niissäkin soi se sama surumielinen kauneus, jonka ansiosta  Astrid4 on yksi vahvimmista kotimaisista levyistä tänä vuonna.

Antti Granlund

Kolme vuotta ja viisi eri studiota, kuulostaa työläältä albumilta. Astrid Swan, meinasiko missään vaiheessa loppua usko albumin valmistumiseen?

– Kyllä. Alusta lähtien oli hyvin epävarma olo levyn valmistumisesta, sillä olin raskaana jo äänitysten alussa, lisäksi meillä ei ollut yhtään rahaa tehdä levyä. Sitten tuntui jopa epätodelliselta, että ikinä enää voisin lähteä kotoa äänittämään. Mutta se meni aika pian onneksi ohi ja Soliti oli sillä aikaa saanut tilanteensa semmoiseksi, että levy oli mahdollista tehdä loppuun.

– Otto Donnerin piti tehdä puhallinsovitukset, mutta hän kuoli viikkoa ennen puhallinäänityksiä. Silloin uskoin, että saattaa olla ettei kannata jatkaa. Onneksi Nick (Triani, miksaaja ja puoliso) vakuutti ja pakottikin jatkamaan.

Yksi äänityspaikka on kansitekstien mukaan ”Otto Donner’s.” Mitä siellä tallennettiin ja oliko Donner itse läsnä?

– Otolla oli tosi hyvä flyygeli ja koska hän oli kovin ystävällinen ja ihana, niin saimme mennä Tammisaareen äänittämään koko levyn pianot. Otto oli läsnä kun soitin. Se oli kivaa.

The Loonissa taidat laulaa rocktähteyden unelmasta luopumisesta. Koetko itse niin ja mitä tunteita se herättää?

– Joo, se on yksi taso The Loonin sanoituksessa. Myös vähän laajemmin liian valmiiksi työstetyistä unelmista luopuminen on siinä teemana, ja toisaalta ajatus siitä, että jos luopuu ja antaa elämän viedä, se voi vielä hullua laulajaa intohimossaan johonkin uuteen suuntaan. Se on vähän semmoinen voimaantumislaulu.

Teit edellisen albumisi Hits (Pavement For Girls) hyvin erilaisella metodilla, täysin yksin. Mitä se prosessi opetti sinulle?

– Huh, se levy oli melkoinen opetus. Ensinnäkin opin uskomaan omaan visiooni ihan miksaukseen asti. Siihen, että mun punk-asenne riittää koko studioprosessin läpi. Opin kuuntelemaan eri tavalla studiossa. Lopulta opin myös, että on ihan mahtavaa kun joku toinen ihminen tuottaa ääniä ja mielipiteitä minun lisäkseni. Kun oli saanut kaiken kontrollin itselleen, on taas valmis kuulemaan muita. Opin myös vähän vaativammaksi ja rohkeammaksi seuraamaan omaa visiotani myös silloin kun ollaan eri mieltä jonkun kivan ihmisen kanssa.

Haastattelu: Mikko Meriläinen