Improvisoinnin tulee mielikuvissaan liittäneeksi ensimmäisenä jazziin. Oranssi Pazuzu- ja Dark Buddha Rising -miehistöstä koostuvan Atomikylän ensimmäinen albumi Erkale (2014) pohjautui vapaaseen soittoon ja sen autenttiseen tallentamiseen. Olen ymmärtänyt sen olevan yhtyeen pysyvä toimintatapa – tällä kertaa tosin materiaali on niin hiottua ja hallittua, että on vaikea uskoa sen spontaania luonnetta. Jälki on nimittäin debyyttiäkin vaikuttavampaa.
Atomikylä on jo soittanut pörinäporukan pyhiinvaelluskohteessa Hollannin Roadburnissa, ja stoner-, sludge- ja psykeosastolta yhtyeen vannoutuneimmat ystävät varmasti löytyvätkin. Oikeasti Tampereen Nekalassa sijainneesta parakkigetosta nimensä napannut bändi täyttäisi progen perimmäisen määritelmän, sillä sen elävältä organismilta kuulostava musiikki velloo ja etsii jatkuvasti uutta suuntaa.
Rääkynälaulu ja jyrkät kontrastienvaihdot karkottanevat herkimmät Atomikylän ääreltä. Silti sen musiikissa on jotain määrittelemättömän kiehtovaa ja pelottavaa. Vaikka vähän hirvittääkin, sen epäinhimillisyys vetoaa mielen pimeään puoleen. Ihan niin kuin elämä alkuperäisessä Atomikylässäkin.