Tanskalaistrio Baby Woodrose todistaa neljännellä albumillaan, että rohkeissa ja osaavissa hyppysissä 1960-lukulainen happopunk on yhä relevanttia rock-musiikkia autotallisoundien viimeaikaisesta ryöstöviljelystä huolimatta. Bändin rakkaus laskeutuu tällä kertaa päihdepoliittisesti erittäin raflaaviin kansiin ja aiempaa hieman tuhdimpiin soundeihin käärittynä. Yhtyeen kiistaton valttikortti on kuitenkin edelleen yksi ja sama: laulaja-kitaristi Lorenzo Woodrose on kivikova garagerockin tulkki.
Loistavassa On Trial -joukkiossa psykedelian perustotuudet opiskellut mörssäri osaa myös kirjoittaa tarttuvia lauluja, oli kyseessä sitten Detroit-koulukunnan suorapaahto tai popahtavampi kalifornialaisittain virittynyt happoilu. Harvinaisen meisselikkäästi kitaraansa käsittelevällä Lorenzolla on myös todella briljantti lauluääni valitsemaansa sarkaan. Roky Ericksonin, Fred Colen, Sky Saxonin ja Arthur Leen linjoilla liikkuva laulanta pusertaa kappaleisiin aitoa emootiota ja sielua, joka nostaa Baby Woodrosen musisoinnin taitavan tyylileikin yläpuolelle.
Suoraviivaisten autotalliriffien vastapainona soivat melankolisemmat ja hieman huuruisemmat numerot tuovat albumikokonaisuuteen tummasävyistä dramatiikkaa ja aidosti kouraisevaa psykeväreilyä.