BEN´S DIAPERS: Laughter Tracks

Kannattaako hakata päätä puuhun? Vaikea kysymys: toisaalta voi tehdä kipeää mutta toisaalta voi kuulostaa todella hyvältä.

Turkulainen Ben's Diapers on valinnut musiikkilajikseen genren, jonka harjoittaminen Suomessa on ainakin suosiomielessä eräänlaista otsan takomista maalaismännyn kylkeen. Tyylipuhtaalla amerikkalaishenkisellä voimapopilla ja folk-rockilla ei kukaan nouse täällä staraksi, vaikka olisi kuinka hyvä lajissaan. Ben's Diapersin toinen albumi osuu juuri tämän probleeman keskiöön: Laughter Tracks on sarjassaan erinomainen, mutta kuinka moni sen osaa hyppysiinsä poimia? Syytä olisi, sillä turkulaisten pop-hullujen touhu on silkkaa rautaa.

Ben's Diapersin musiikin juuret kulkevat ainakin minun korvissani The Posiesin ja The Jayhawksin tapaisten myöhempienaikojen jenkkiklassikoitten kautta 1960-70-lukujen ajattomaan, juurevaan poppiin. Laulava-kitaristi Jaakko Söderström on jo tovin osannut kirjoittaa hyviä lauluja ja nyt herran tasokas materiaali on leivottu arvoiseensa pakettiin. Kolme kitaraa punoutuu nätisti ja vähäeleisesti toisiinsa ja tiukasti perusasioissa pitäytyvä yhtyesoitto toimii rennosti. Tietty rytminen köyhyys kuuluu olennaisena osana powerpop-lajityyppiin: lauluntekoprosessista muistuttava rämpytyskitara on aina määrännyt tahdin tässä vitivalkoisessa lajissa.

Nämä pelit ratkaistaankin hyvillä kappaleilla, oikealla tunteella ja tyylitajulla. Mahtavan kitarasurrauksen päällä lepäävä Hey Rock'n'roll ja monet onnistuneet puoliakustiset fiilistelyt osoittavat, että Ben's Diapers hallitsee olennaiset asiat valitsemallaan tiellään. Pienet englanninkielen kankeudet ja laulun tekemisestä kertovat laulut vielä pois ja kiitorata kitarapop-taivaaseen on auki.