Bangles versioi Different Light -albumillaan (1986) ihanan September Gurlsin. Seuraavana vuonna The Replacements kruunasi Pleased To Meet -levynsä Alex Chilton -kappaleella. Niiden ansiosta kiinnostuin yhtyeestä nimeltä Big Star, jonka surullinen tarina on nyt pakattu kauniiseen neljän levyn kansioon.
Ensimmäinen ostokseni oli # 1 Record- ja Radio City -albumit sisältävä cd. Sen kansivihosta luin rockkirjoittaja Greil Marcusin klassisen analyysin Rod Stewartista: ”Harvoin kukaan on pettänyt lahjakkuuttaan niin täydellisesti.” Vihkosessa toteamus yleistettiin koskemaan Big Starin keulahahmoa Alex Chiltonia, joka kirjoitti 16-vuotiaana The Box Tops -yhtyeelle The Letter -ykköshitin.
The Box Topsin hajottua Alex Chilton liittyi Big Stariin, jota pidetään powerpopin prototyyppinä. Tuolloin elettiin vuotta 1971. Noin kolme vuotta myöhemmin bändi hajosi äänitettyään Third/Sister Lovers -levyn, joka ilmestyi lopulta vuonna 1978. Kriitikoita lukuun ottamatta juuri kukaan ei ollut kiinnostunut Big Starista sen elinaikana. Kyse ei voinut olla levyjen huonosta jakelusta, vaikka niinkin on väitetty.
Kolmatta levyä äänitettäessä yhtyeestä olivat jäljellä enää Chilton ja rumpali Jody Stephens. Synkästä, huterasta ja piittaamattomasta musiikista on helppo kuulla, että hekin tiesivät tarinan olevan lopussa. Big Starista piti tulla suuri tähti, mutta siitä tulikin vain raapaisu, jonka Peter Buckin kaltaiset innokkaat suosittelijat ovat pitäneet hengissä.
Kahdella ensimmäisellä levyllä Big Star ammensi vahvasti brittiläisiltä The Beatlesin, Kinksin ja The Whon kaltaisilta klassikoilta ja uutti mukaan hieman countryrockia. Vaikutteet ovat ilmeisiä, mutta sujuvat kappaleet ja sydämellinen ote hurmaavat väkisin. Rolling Stone -lehden arvio kesällä 1972 sanoi, että ”jokainen # 1 Recordin raita voisi olla single.” Chiltonin Radio Citylle kirjoittamat kappaleet saattavat olla vielä parempia.
Noviiseille Keep An Eye On The Sky -kansio on liikaa, mutta Big Starin kulttia vaalivat saavat paljon irti ajan patinoimista valokuvista, demoista, erilaisista versioista ja vuonna 1973 Memphisissä äänitetystä keikasta, jonka yleisö suhtautuu oman kaupungin poikiin välinpitämättömästi. Tuona iltana Lafayette’s-klubin pääesiintyjä oli Archie Bell & The Drells, jonka kappaleita tulee joskus vastaan northern soul -kokoelmilla.