BJÖRK: Volta

Massive Attackin hehkuvasta Blue Lines -debyytistä (1991) on todettu, että se oli ensimmäinen 90-luvulta kuulostanut levy. Björkin suosittu Debut (1993) saattoi olla toinen. Nykyisin Björk ei kuulosta 2000-luvulta, vaan pelkästään itseltään.

Levy-yhtiö toivoo rohkeasti, että Voltasta tulee Björkin uran myydyin albumi. Ajatuksen perusteita on hankala ymmärtää. Vaikka levy onkin yleisilmeeltään Björkin edellisiä julkaisuja rytmikkäämpi, sitä ei millään tavoin voi pitää kaupallisempana. Ainakaan muuten kuin sokeasti vierailijalistaan nojaamalla.

Björk on aina osannut etsiä oikeat, julkaisuajassa kuumat yhteistyökumppanit. Usein he ovat vaikuttaneet merkittävästi levyn soundiin. Tällä kerralla mukaan on kutsuttu muun muassa juhlittu tuottaja Tim "Timbaland" Mosley, laulaja Antony Hegarty, koraa soittava Toumani Diabaté sekä pari noise-piireissä arvostettua rumpalia. Vierailut ovat nytkin perusteltuja, ne tuovat Björkin musiikkiin jotain lisää, vaikka kolme raitaa tuottanut Timbaland ei olekaan oivaltavimmillaan. Vertauskohdiksi kun hakemattakin asettuvat Missy Elliottin elefantin töräystä sämplänneen Work It -hitin kaltaiset pähkähullut täysosumat. Edellisen albuminsa (Medúlla, 2004) Björk toteutti miltei pelkillä ihmisäänillä. Uutta levyäkin leimaa vapaus. Esimerkiksi Toumani Diabatén koristeleman Hope-kappaleen lauluosuudet äänitettiin hänen kotimaassaan Malissa sen suuremmin valmistelematta. Kuka muu voisi ja uskaltaisi toimia samalla tavalla?

Muutenkin Voltan toteutustapa on poikkeuksellinen. Albumille on nimittäin löydetty ja lisätty rytmit aivan viime hetkellä. Kaikki muu äänitettiin ensin, siis Björkin omia lauluosuuksia ja kymmenen islantilaisen naisen vaskipuhallinjoukkueen osuuksia myöten. Riskistä ja kiireestä tuntuu hyö-tyneen etenkin Dull Flame Of Desire -raita, jonka lopussa Lightning Bolt -yhtyeen rumpalin Brian Chippendalen taputtelema kaaos tuntuu liki taivaalliselta.

Yhtä upealta kuulostavat myös suuren, lempeän linnun lailla laulavan Antonyn pitkät, melodiset osuudet samassa kappaleessa. Earth Intruders -singlessä on puolestaan ainesta klubihitiksi. Se jyrää kuin sotakone, joka on ajettu alas kalliolta, koottu hieman hutiloiden uudestaan ja maalattu iloisenkirjavaksi. Declare Independencen kaltainen teinipunkkarimainen kiukuttelu olisi sen sijaan kannattanut piilottaa maailmalta, vaikka tarkoitus varmasti onkin hyvä.

Voltan musiikki on paikoin hupsuttelevaa, mutta sitä ei ole tehty formaattiradioiden melodisia kertosäkeitä ja ystävällisiä soundeja suosivaan ohjelmavirtaan sopivaksi. Levyn äänikollaaseissa on paljon kerroksia: rytmi, laulu, efektejä, monenlaisia akustisia soittimia. Ne on siellä, täällä sidottu yhteen esimerkiksi lintujen, sateen ja laivojen sumutorvien äänillä. Reykjavikin kalasataman aamuruuhka törmää hauskasti high techiin.

Usein on nostettu esiin Björkin pakonomainen tarve löytää ja tehdä jokaisella levyllä jotain uutta. Etenkin Volta-albumin valossa tilannetta voi tulkita toisinkin. Levyn kohtaamiset ovat arvaamattomia ja useimmiten ne toimivat, mutta oikeastaan Björk on käyttänyt samaa sapluunaa jo vuosikaudet. Hänen sävellyksensä ovat olleet aika samankaltaisia usean levyn ajan, tapansa käyttää lauluääntään vielä paljon pitempään.

Esimerkiksi Björkin itsensä, Dälekin, Radioheadin ja Toolin musiikkia kuuntelemaan tottuneille Volta-levyn muotokieli ei ole mahdotonta tai edes vaikeaa sulateltavaa. Vaikkapa riisutun folklevyn tekeminen olisi ollut Björkiltä paljon radikaalimpi temppu. Ehkä myös kiinnostavampi.

Hienoista hetkistään huolimatta tämä levy tuntuu jäävän vain yhdeksi ansiokkaaksi albumiksi uniikin taiteilijan uralla. Sen zeniitiksi Voltasta ei missään nimessä ole. Onneksi 41-vuotiaanakin Björk on yhä nuori ja utelias.