Rovaniemellä vuonna 1991 perustettu Black Crucifixion meinasi jäädä blackmetal-piirien unohdetuksi mustaksi helmeksi. Yhtyeen pari vuosikymmentä takaperin julkaistuilla biiseillä on kulttimainetta, mutta esimerkiksi Beherit ja Impaled Nazarene saivat nostettua itsensä huomattavasti vakaampaan asemaan. Mikään näistä bändeistä ei varsinaisesti halunnut noudattaa bläkkiksen hullujen vuosien musiikillista protokollaa.
Black Crucifixion sai valmiiksi ensimmäisen varsinaisen täyspitkänsä Faustian Dream vasta 2006. Seuraavan kerran ehkä liiankin kauan oikeanlaisia atmosfäärejä etsiskellyt yhtye palasi kuvioihin selvästi vihaisempana Hope Of Retaliation -albumilla (2011). Kyseessä oli välityö, mutta sen liveosuus kertoi kovasta soittokunnosta ja uudet biisit antoivat myrskyvaroituksen.
Coronation Of King Darknessia varten yhtye pestasi riveihinsä Wigwam-kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardtin. Ilmassa alkoi olla magnum opuksen tuntua. Lopullisen aikaansaannoksen ei voida sanoa pettävän kovia odotuksia, vaikka suoranaista yllätyksellisyyttä levyltä ei hirveästi löydy.
Albumi on sisällöltään tiukka kahdeksanbiisinen kokonaisuus viime ajoilta tuttua Black Crucifixionia. Ensimmäisenä ei tulisi mieleen, että Rechardt on kuusikielisen varressa. Muuntautumiskykyinen kitaristi asettuu osaksi bändiä eikä kappaleita koristella ylimääräisillä sooloilla. Loppupuolen Lodestarissa ja Thievesissä kitara saa laulaa, kun aika on sille otollinen.
Coronation Of King Darknessin biiseissä kohtaavat vanhan liiton riffimeininki, doomahtava jyräys, hyytävä tunnelmanrakentelu, shamanistiset vivahteet sekä nopeammat tempot ja tremolokitarasahaus. Jokainen instrumentti vaikuttaa roolissaan tärkeältä. Levy olisi tietysti voinut olla vieläkin kokeellisempi ja kitarapuolelta nyanssirikkaampi, mutta nimenomaan Black Crucifixionin nimellä julkaistuna se lienee tähän paikkaan juuri sopiva veto.
Veteraanibändi muistuttaa nuorta ja röyhkeää tulokasta. Black Crucifixion kunnioittaa menneisyyttään ja sillä on kova luotto vahvuuksiinsa nykypäivänä. Yhtyeen musta metalli sivaltaa tehokkaasti esimerkiksi erikoisen melodian itseensä sulattavan In The Bright Light Of Night I Await The Turning Tiden kaltaisilla kappaleilla ja jättää myös tutkailtavaa useille soittokerroille.
Parhaimmillaan Black Crucifixion kuulostaa Lapin kylmiltä pakkasöiltä niin autenttisesti, että maisemat realisoituvat vilunväristyksiksi kehossa.
