BLACK SABBATH: 13

Arvio julkaistu Soundissa 6/2013.
Kirjoittanut: Petri Silas.

Arvio

BLACK SABBATH
13
Vertigo

Otin takavuosina osaa huvittavaksi kääntyneeseen, jankuttavaan genrekeskusteluun toteamalla, että paras bluesbändi maailmassa on Motörhead ja lajityypin kovin kitaristi Tony Iommi. Siitähän vääntö rajaviivoista vain yltyi, puristit kaivoivat juoksuhautansa äkkiä syvemmiksi ja kommentti tahdottiin väen vängällä tulkita joko vitsiksi tai vinoiluksi.

Olin kuitenkin varsin tosissani, eikä sen enempää Lemmyn poppoon tuoreiden tuotosten kuin 13-levynkään perusteella kantaa tarvitse vieläkään korjata. Tony Iommi ja Black Sabbath edustaa totta kai paljon muutakin, mitä en ajatustenvaihdossa jaksanut enää alkaa avata, koska suutarin lestiin hakkaajia oli saapuvilla sen verran sankasti, että pärjäsivät varmasti hyvin jatkossakin henkisissä museoissaan.

Raskauden tuntu välittyy ainutlaatuisena, murskaavana ja hellittämättömänä

Uudella levyllä Iommi, Ozzy Osbourne, Geezer Butler ja Audioslaven takapenkiltä scoutattu Brad Wilk heittäytyvät bluesahtavimmilleen vasta lopun häämöttäessä, mutta Ozzyn tyylinmukaisella ”born in a graveyard, adopted by sin” -narinalla alkava Damaged Soul onkin sitten ehtaa riutuvien riffien ja räytyvien laululinjojen juhlaa. Sen perään Black Sabbathilla on tarjota vielä yksi uusi raita, ukkoseen sekä kirkonkelloihin päättyvä ja tekstinsä pateettisuudessa hivenen vaivaannuttava, mutta musiikillisesti ehjä Dear Father. Ja niin onkin uusin luku kirjaan kirjattu: luvat paluuseen Soundin osalta kunnossa, leima passiin ja hyvää matkaa eteenpäin.

Entä mitä on tapahtunut sitä ennen? Millaisen jäljen odotettu paluulevy kokonaisuudessaan jättää? Tyytyykö varsinaisten jäsentensä osalta keski-iältään 64-vuotias Black Sabbath vain näyttelemään itseään? Onneksi ei, sillä kuten väkevä God Is Dead? jo todisti, virtaa näillä herroilla vaikuttaa yhä tulevan riittävästi kaikkiin tarvittaviin paikkoihin.

Varmasti osin Rick Rubinin ansiosta kitaravalli on paksu ja tiheä, melkein läpitunkematon. Geezerin bassolinjat soivat elastisina kuin aina ja Wilk niputtaa louhinnan konstailemattomilla, vaikkakin tämän bändin tarpeisiin turhan kolhoilla ja kulmikkailla kompeillaan. Jopa ennalta suurin kysymysmerkki, Ozzyn laulu, soi kautta kiekon riittävän puhtaana ja vakuuttavana. Kuten jo biisien nimet (End Of The Beginning, Zeitgeist, Age Of Reason) kertovat, sanoitusten sateenvarjoksi Butler on poiminut ajan sekä sen kulumisen, ja tekeekin sujuvia ”en halua elää ikuisesti, mutta en halua kuollakaan” -arkihavaintoja kaiken katoavaisuudesta.

Täysin asiaankuuluvasti Sabbath on tänäänkin parhaimmillaan niillä yli seitsemän minuutin venyvillä raidoilla, joilla raskauden tuntu välittyy ainutlaatuisena, murskaavana ja hellittämättömänä. Mitä laatutasoon ja tyyliin tulee, asettuu 13 aika tarkkaan 1970-luvun puolivälin paikkeille ollen pitkäsoitto, jonka bändi olisi hyvin voinut tehdä juuri ennen ensimmäistä notkahdusta, vuoden 1976 Technical Ecstasya. Yhtään War Pigsiä tai Sabbath Bloody Sabbathia albumi ei tietenkään sisällä, mutta kärkeen sijoitettu mammutti End Of The Beginning, osin akustinen Zeitgeist, lyhyehkö jytäpala The Loner ja hieno God Is Dead? piirtävät kestävät ääriviivat perinteen jatkamiselle armon vuonna 2013.

Black Sabbath rakensi aikanaan Led Zeppelinin ja Deep Purplen ohella elintärkeän sillan bluesista raskaaseen rockiin, ja sekä yhtyeen suora että välillinen merkitys on huima. Tuntuukin hassulta, että vaikka Iommin porukka oli brittiläisen heavymetalin ”isosta kolmosesta” aina yksi-ilmeisin ja vähiten jännittävä, on juuri sen painoarvo tänään niin mittava.

Vaikka orkesterien arvottava vertailu aika hedelmätöntä onkin, otollinen tilaisuus tekee nyt varkaan. On pakko todeta Sabbathin onnistuvan 19. studiolevyllään ratkaisevasti paremmin kuin samasta ajasta ja paikasta ponnistanut Purple uudella Now What?! –albumillaan.

Lisää luettavaa