BLACKFIELD: II

Arvio julkaistu Soundissa 04/2007.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Yhdessä ihmiskehon rajoja koettelevassa stuntissaan amerikkalainen taikuri David Blaine koteloituu jäälohkareista koottuun sarkofagiin. Brittiläisen uusprogen keulahahmo Steven Wilson on tehnyt aina musiikkia, joka on kuin suoraan samasta paikasta.

Arvio

BLACKFIELD
II
Snapper

Yhdessä ihmiskehon rajoja koettelevassa stuntissaan amerikkalainen taikuri David Blaine koteloituu jäälohkareista koottuun sarkofagiin. Brittiläisen uusprogen keulahahmo Steven Wilson on tehnyt aina musiikkia, joka on kuin suoraan samasta paikasta.

Lokerointia ja urautumista hän on väistellyt varsinkin ykkösbändinsä Porcupine Treen nimissä erinomaisesti. Mutta se sama hyinen, vähän David Sylvianista muistuttava erikoislaatu on joka hanketta leimannut.

Public Enemyyn nimellään viittaava Fear Of A Blank Planet esittelee Porcupine Treen, joka rokkaa kuin pieni piru, ottaa tiukasti kantaa ja tekee tämän kaiken teemalevyn muodossa. Bill Brufordinkin kehuma rumpali Gavin Harrison ajaa porukkaa sisukkaalla otteella, ja edeltävän progepolven konkreettisen "hyväksytty"-leiman käyvät pariin raitaan lyömässä kitaristit Robert Fripp sekä Alex Lifeson. Miten hienoa onkaan, että juuri nyt kun koleus ja intohimo ovat täydellisessä liitossa, Porcupine Tree saadaan Ilosaarirockiin esiintymään.

Wilsonin toinen kohtaaminen Aviv Geffenin kanssa ei tuota läheskään yhtä hedelmällisiä tuloksia. Israelilaisen lauluntekijän suurin ongelma on, ettei hänellä ole omaperäisiä välineitä ajatustensa julkituomiseen. Tai ehkäpä hänellä ei ole ajatuksia.

Jo infantiilit tekstit tekevät Blackfieldin kakkosen kuuntelemisesta kivuliaan toimituksen. Lukion ikätason maailmantuskaa tai eroangstia sanoilla "You're living another life/It cuts me like a knife" on hankala kuunnella vakavalla naamalla. Eikä tunnelmaa paranna, että musiikillisesti liikutaan Porcupine Treen ja Marillionin löysimpien levyjen tienoilla tai simuloidaan areena-ajan Pink Floydia. 

Lisää luettavaa