Kymmenen vuotta sitten The Bluetonesista povattiin The Stone Rosesin manttelinperijää. Helmikuussa 1996 ilmestynyt Expecting To Fly -debyytti lennähtikin peräti Britannian listaykköseksi asti. Sitten tuuli kääntyi. Pari vuotta myöhemmin yhtye soitti Oasiksen lämmittelijänä ja ihmiset ihmettelivät, että mikäs bändi tämä oikein on.
Heathrow’n lentokentältä nousevien ja sinne laskeutuvien koneiden jylyä kotikaduillaan kuunnellut nelikko aloitti The Byrdsille ja Buffalo Springfieldille pokkaavalla kaihomielisellä kitarapopilla. Jo toisella levyllään (Return To The Last Chance Saloon, 1998) ryhmä reivasi otettaan vähän rehvakkaampaan suuntaan, ajoi autonsa leppeästä Kaliforniasta pölyisille aavikoille. Nykyisin The Bluetones operoi aivan omassa maailmassaan. Sitä eivät muotioikut horjuta.
The Bluetones -levy on taitavien ja pieteetillä työhönsä suhtautuvien miesten tekemä, mutta siitä puuttuu terävyys. Vaikka yhtyeen esitys on vaivaton ja tyyli kiteytynyt, ei The Bluetonesin viidettä albumia voi kehua enempää kuin luotettavaksi. Samassa kokoonpanossa sinnitelleen bändin tunnistettavin piirre on laulaja Mark Morrissin sympaattinen ääni, joka soi yhä poikamaisesti.