Kun kuuntelin Last Splashia sen ilmestyessä 20 vuotta sitten, olin nuori riparilainen. The Breedersin jotenkin syntisiltä vaikuttaneet naiset (Pixiesin riveissä tutuksi tullut Kim Deal ja identtinen kaksoissiskonsa Kelley) sekä kiehtoivat että pelottivat. He tulivat tyystin toisesta maailmasta kuin oman kylän tytöt. Osittain siitä syystä bändi teki kovemman vaikutuksen kuin vaikka The Breedersin suosikkibändikseen maininneen Kurt Cobainin jengi.
Jännityksellä tartuin The Breedersin kakkosalbumiin vuosien tauon jälkeen, mutta se kuulostaa yhä loisteliaalta ja omaleimaiselta. Erehtymättömästi ysärialtsulta, mutta selvästi kotonaan tässäkin ajassa. Biisi ovat paikoin tinkimättömiä ja kakofonisia, mutta myös hyväntuulisia ja usein hauskoja. Käänteet ja tunnelmanmuutokset tulevat puun takaa. Kitaroiden särö pörisee todella huimilla taajuuksilla ja Kim laulaa hunajaa niiden päälle.
Mahtavalla bassoriffillä keuliva, napakka indiehelmi Cannonball on albumin ja bändin suurin hitti. Se kertoo tästä platinamyyjäksi yllättävän pöhköstä albumista vain pienen osan. Kannattaa sukeltaa myös likaisempien runttausten ja huuruisten välipalojen maailmaan.
Bonuksetkin maistuvat. Livetallenne Tukholmasta tihkuu hikeä, ja demo- sekä ep-raidat täydentävät Last Splashin aikaa kiinnostavasti.
