BRUCE SPRINGSTEEN: Devils & Dust

Devils & Dust on kuulemma tarina- ja tekstikeskeinen, joten lueskelin tekstejä pari päivää ennen kuin pistin levyn soimaan. Niinhän ei yleensä saa tehdä. Kirjallisuus kun on vallan toinen taidemuoto. Springsteen on kuitenkin tarinankertojana ylittämätön, joten halusin päästä henkilöhahmoihin kunnolla käsiksi ennen kuuntelua.

Yllättäen laulut sijoittuvat myyttiseen, menneeseen tai ajattomaan Amerikkaan, jossa ei ole teollista yhteiskuntaa tai niitä saamarin autojakaan. Yhdessä biisissä tulee tv:stä lännenelokuva päivässä. Sitä lähemmäksi modernia ei päästä. Se on nerokasta ja aina oikein, koska silloin puhumme ihmisen sielusta ja perimmäisistä valinnoista. Makaat kuolleena rajajoen pohjassa ja kilpikonnat syövät silmäluomesi, joten silmäsi pysyvät avoinna tähtien alla.

Jos Nebraska (1982) on kaikkien aikojen paras kotidemo ja The Ghost Of Tom Joad (1995) yllättävän vahva, niin Devils & Dust jää hivenen näistä. The Rising (2002) on sävellyksiltään ja tuotannoltaan vahvasti Devilsin sukulaislevy. The Rising antoi 9/11-syleilystään huolimatta Brucelle syyn kirjoittaa oikeiden ihmisten tarinoita. Nyt kun väliin pistetään kevyempiä punaniskarenkutuksia, sitten käsitellään vuoroin ammattitappelijoita, vanhemmuutta ja kesy-Brucelle jopa yllättävän suoraan tyyliin ("Two hundred dollars straight up/250 up the ass.") maksullisia palveluja, niin paketti ei ole täysin ehjä.

Musiikillinen variaatio on niukempaa. Tosin nimikkobiisissä nousevat kylmät väreet selkärankaa pitkin kahden ja puolen minuutin paikkeilla, kun huuliharppu ja rummut nostavat kappaleen uudelle raiteelle. Springsteen on aina tarvinnut vahvan yhteistyökumppanin, nyt se ilmeisesti on Brendan O´Brien. Bändin merkitystä Brucelle liioitellaan, E Street Band ei esiinny livejä lukuun ottamatta yhdenkään levyn esittäjän nimen kohdalla.

Suurille artisteille ympätään nykyään levyjen dvd-painoksiin dokumentteja. Akustisten esitysten lisäksi Bruce kertoo, ympäripyöreästi mutta kuitenkin, taustoja lauluihinsa. Eikö se riitä, että musiikkivideot ovat pilanneet musiikin visualisoinnin kuluneen kahden vuosikymmenen aikana? Pitääkö artistien ja valtavien mediakoneistojen syöttää meille omaa, yksipuolista totuuttaan tuotteistaan?

Elämme kuulkaa murrosvaihetta. Jotain on tapahtumassa tälle yksikölle, jota kutsumme "levyksi". Siksi on lohdullista tietää, että levyille ei periaatteessa tarvitsisi tehdä muuta kuin saada niitä kaupaksi.