THE CARDIGANS: Gran Turismo

Gran Turismoa leimaa juhlien jälkeen -fiilinki, mikä ei järkyttävän ison Lovefool -hitin ja pitkäksi venyneen kiertue-elämän jälkeen ole ihme. Oikeastaan Cardigans on aina ollut erikoistunut pettymyksiin ihmissuhteissa ja kaikinpuoliseen dagen efter -meininkiin, vaikka huolimaton kuulija saattaa hittien perusteella pitää yhtyettä päivänpaisteisen popin esitaistelijana. Erikoiseksi yhtyeen tuotannossa Gran Turismon tekee se, että miltei jokaiseen kappaleeseen voisi kuvitella entistäkin hienostuneemmin laulavan Ninan sijasta rääkymään vaikka Bruce Dickinsonin.
Cardigans on aina ollut ylpeä esittelemistään hevivaikutteista, ennen kaikkea konserttisoinnissaan, mutta edes muinaisissa Black Sabbath -versioinneissa yhtyeen suoraviivaisen metallin ihannointi ei ole ollut niin selvästi kuultavissa kuin synkkätunnelmaisella Gran Turismolla. Sanatkin ovat hevimiehen suuhun helposti vääntyviä, ainakin monta kertaa toistuvissa pateettisissa kertosäkeissä :” Erase and rewind, Ee-raa-ase and re-ee-wind”. Levyn hienoin ja samalla hurjin kappale on softrockballadi Higher, joka voisi kuulua niin Celine Dionin kuin Bon Jovinkin ohjelmistoon.
Hyvin jytäävän My Favourite Gamen lisäksi Gran Turismolta ei instant-hittejä löydy. Niinpä siitä muodostuneekin Cardigansin kestävin levy sitten krapulaisia aamuja romantisoineen Emmerdalen.