THE CARDIGANS: Long Gone Before Daylight

Viiden vuoden takainen Gran Turismo oli mainion Lovefool-hitin synnyttäneen First Band On The Moonin jälkeen pettymys kovimmillekin Cardigans-faneille. Kolkon ja painostavan raskassoutuisen Gran Turismon synnytyskin otti ilmeisesti niin lujille, että bändi kaipasi levyä seuranneen promootion päätyttyä aikalisää. Tuona aikana Cardigansin jäsenet toteuttivat yksityisiä ideoitaan, joista näkyvin oli Nina Perssonin A Camp -projekti. A Camp -albumille Persson keksi yhteistyökumppanikseen Sparklehorse-velho Mark Linkousin ja tuon luomisprosessin heijastukset ylettyvät myös Cardigansin paluuseen.

Long Gone Before Daylight on balladivoittoinen, yleisilmeeltään hidastempoinen albumi, johon juureva amerikkalaisuus ja alt.countrynkin vaikutteet ovat lyöneet omat leimansa. Nina Perssonin niukkaeleisen sensuelli ääni tekee sekin tehtävänsä, vaikka tulkintansa eivät varsinaista tunteen paloa edustakaan. Sovituksellisesti Cardigans hakee ideoita pikemmin menneestä ajasta kuin tästä päivästä saati tulevasta. You're The Stormilla The Band -henkiset urut istuvat hyvin matalan twangiseen kitaraan. Muuta materiaalia jykevämmin rockaavalla A Good Horsella kitara kaivaa riffinsä esiin hitaasti ja massiivisten jousien säestämän Please Sisterin lopussa kitaristi Peter Svensson tavoittelee lähes spaghettiwesternistä tunnelmaa.

And Then You Kissed Men sävelmä ja väkivallan kyllästämästä rakkaudesta puhuva teksti muodostavat selkeän ristiriidan ja Couldn't Care Lessillä rakkaus onkin jo hälläväliä. For What It's Worth on albumin kimmoisan hellästi iskevä singlehitti. Lead Me Into The Night sävyttyy lievän kantrisesti ja 03.45: No Sleep vie raukeaan aamuyöhön akustisen kitara ja "jazzailevien" sutien ja polkuharmonin kera.

Long Gone Before Daylight ei yllä First Band On The Moonin tasolle, mutta oikean suunnan Cardigans on joka tapauksessa ottanut.