Suomessa musiikkimedia tuntuu olleen Suomi-räpin hullujen vuosien jälkeen kiinnostunut lähinnä niistä tekijöistä, jotka on helpointa hyväksyttää ihmisillä, joita eivät hiphopin aikalaisvirtaukset kiinnosta. Neljä virallista soololevyä julkaissut lahtelainen Cheek on tehnyt musiikkia jo vuosikymmenen ajan, ja hän juhlisti rajapyykkiä hiljan kiilaamalla albumilistan viidenneksi. Suosiosta huolimatta Cheekistä kehittyi jo suurlevy-yhtiöaikoinaan elitistisen yleisön yhteinen kusitolppa. Media ei ole hänestä kiinnostunut.
Suomalaisyleisön silmissä Cheekin itsevarmuus näyttäytynee ylimielisyytenä. Myös amerikkalaiselta kalskahtava tyyli, jonka mestariksi hän on tuottajineen kehittynyt ankaran harjoituksen ansiosta, ärsyttää vaatimatonta kaduntallaajaa. Parhaimmillaan Cheek on elementissään aivan pidäkkeetön. Läpi levyn sidosteinen, melodinen ja ajoitukseltaan virheetön flow yhdistyy rakeiseksi hajoavaan ääneen ja huikentelevaan karismaan. Lopputuloksena on tasapainoinen, kokonainen ja monipuolinen joskin puhetavoiltaan hivenen rajoittunut mc, jonka röyhkeää ja suoraa tulkintaa uskaltaa suositella lajin harrastajille.
