”Kipu on kauneutta”, ei kuulosta enää 2010-luvulla taiteellisena johtoajatuksena kovinkaan shokeeraavalta tai rankalta. Kaikki on nähty. Kaikki on koettu. Teatteriverellä on mässäilty. Pohjois-Kalifornian synkimmässä metsässä kasvaneen Chelsea Wolfen suhde tuskaan on selvästi kompleksinen ja kahtalainen. Traumat ilmenevät goottilaiset mittasuhteet saavuttavana dramaattisuutena ja toisaalta kaipuuna omille juurille, mikä on näkynyt luonnollisuutta ihannoivana folkina. Jatkuvasti kasvavasta huomionhakuisuudesta ovat kertoneet muun muassa Burzum- ja The Strokes -coverit.
Artistin viidennellä levyllä nivoutuvat yhteen pakkomielteet goottirockiin, depechemodemaisen ilottomaan elektropopiin sekä muusikkoisän taholta johtuneet altistumiset kantri-vaikuttimiin. Pakonomaista on myös kasvava kiinnostus mystiikkaa kohtaan. Sick-biisissä Wolfe friikahtaa ja masentuu täysin.
Pain Is Beauty on skitsofreeninen levy. Puolet sen biiseistä mielistelee kasvottomasti radiomusiikin normein, mutta paikoin se viettelee maanis-depressiivisessä suloisuudessaan. Destruction Makes The World Burn Brighterin klassinen ja 1960-lukumainen surfpop keimailee vastustamattomasti. Yliaistillisuutta henkivä Kings osoittaa todellista artistisuutta.