Alexi Laiho ja Roope Latvala kuvailivat joulukuun Soundissa Relentless Reckless Foreveriä tunnistettavaksi Children Of Bodomiksi, mutta vakuuttivat, että uusia kujeita olisi kuultavissa. Toki Bodomin tunnistaa, ei kai hyvin toimivaa konseptia ole järkevää kopeloida joksikin aivan muuksi, mutta myös vinoutumia tutusta tyylistä löytyy. Ensimmäisenä biiseistä pomppaa esiin helkutinmoinen, ärjymetallille jopa poikkeuksillinen rokkaavuus, joka määrittää levyä kauttaaltaan.
Kyseinen rokkaavuus tuo kuvaan suoraviivaisuuden tuntua, joka on lopulta, ainakin osittain, optista harhaa. Relentless Reckless Forever on rytmillisesti tarttuva albumi, se iskee purevasti ja kulkee jouhevasti, mutta koukeroakin tulee vastaan. Hurjaa sooloa pidemmällä kaavalla ja lyhyempiä soolonuolaisuja tihkuu vähän väliä niin ennakoiduissa paikoissa kuin puun takaa yllätellen. Was It Worth It? -biisin soolo-osio tuprauttaa jo usvailevaa jälkeä. Kuitenkin Relentless Reckless Forever tuntuu kokonaisuutena eheältä, tiiviiltä ja kaikki palaset kohdalleen loksauttavalta levyltä.
Children Of Bodom on toteuttanut visiotaan tinkimättömästi levy levyltä. Usein tämä on merkinnyt yhä rujompien soundien ja elementtien ilmestymistä mukaan ja jatkuvaa ruuvien äärimmilleen kiristämistä. Nyt tuntuu siltä, että bändi on antanut itselleen luvan höllentää puristimia ainakin hetkittäin, liki kaikkien biisien osasissa. Ikään kuin groovelle olisi raotettu ovea ja annettu sen tulvia sisään valtaamaan tilaa jatkuvalta nopeusennätykseltä ja töytäilevältä raivolta. Toisaalta ruuvit pidetään tietyissä kohdin erittäin kireällä ja Relentless Reckless Foreverillä onkin miellyttävästi skaalaa ja laaja-alaisempaa tarjontaa. Se hengittää vapaammin ja voimakkaammin kuin aiemmat albumit.
Tyylin ja imperiumin lisäksi bändi on luonut, osin ehkä huomaamattaan, imagon, johon selvänä esimerkkinä kuuluvat viikatemies ja saman sarjan levynkannet, mutta ehkä yllättävämmin myös biisinnimet. Tämän levyn tunnistaisi Bodomiksi pelkän biisilistan perusteella: Shovel Knockout, Pussyfoot Miss Suicide, Northpole Throwdown ja niin edelleen. Taattua rujonhuvittavaa Bodom-imagoa ja Laiho-romantiikkaa.
Seitsemään studiolevyyn mahtuu huojuntaa, eikä Bodom ole onnistunut jokaisella teoksellaan optimaalisesti. Toisaalta se ei ole varsinaisesti epäonnistunut kertaakaan. Relentless Reckless Forever, yhtaikaa iskevämpänä ja ääripäitä laajentavana, sijoittuu Bodom-kiekkojen kermaan ja määrittänee seuraavienkin levyjen linjaa rohkeammin kokeileviksi ja vapaammin huohottaviksi.
