Children of Bodom on yksi niistä bändeistä, joilla on täysin oma soundi. Sen tunnistaa ensimmäisestä iskusta. Tämä on monella tapaa vahvuus, mutta se tekee bändin uusista levyistä kirjoittamisen aika haastavaksi.
Sen kyllä huomaa, että yli 20 vuotta soittanut bändi jaksaa yhä kuulostaa kiinnostuneelta. Ja kiinnostavalta.
Alexi Laiho tekee hienoja rallatusmelodioita, jotka toimivat upeasti bändin myllytyksen päällä.
Bodomin kohdalla itselle Hate Crew Deathroll (2003) ja Are You Dead Yet? (2005) ovat sen verran kova kahden iskusarja, että siihen tulee yhä verrattua kaikkea – varsinkin jälkimmäiseen, joka on punkahtavassa ilmavuudessaan bändin tuotannon huippukohta.
Ja vaikka tällä levyllä ei ole uskallettu jättää yhtä paljon tilaa, ovat bändin vahvuudet hienosti esillä.
Alexi Laiho tekee hienoja rallatusmelodioita, jotka toimivat upeasti bändin myllytyksen päällä. Ajoittain ne ovat sen verran kovia, että toimisivat myös wanhan ajan soittoääninä. Tätä levyä kuunnellessa tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että Laiho kirjoittaa välillä melkein kansanmusiikilta kuulostavia sävelmiä. Ne kuulostavat aika siistiltä karjuttuna. Vähän kuin rekilaulu, jossa lauletaan puukottamisesta. Horns ilmentää ehkä parhaiten tätä puolta bändistä. Sitä seuraava Prayer For The Afflicted edustaa sitten toista äärilaitaa, eli bodomilaista versiota balladista. Tässä kontekstissa sitä voi sanoa kauniiksi. Varsinkin alku herkistää.
Mietin jokaisen uuden levyn kohdalla miksi Laihon solistinen soitto toimii kaltaiselleni tilutus-allergikolle enkä saa koskaan muotoiltua tyhjentävää vastausta. Ehkä se on sooloissakin läpi puskeva kyky tuottaa tarttuvia koukkuja? Tai sitten se, että ne ovat yleensä järjellisen pituisia ja kuulostavat kelatuilta. Eli eivät varsinaisesti edes ole tilutusta sanan klassisessa masturbatorisessa merkityksessä. Sooloilun tiukat raamit tekevät sitten levyn ainoasta revittelypätkästä paljon nautittavamman kuin jos samaa olisi joutunut kuulemaan joka biisissä. All For Nothingin loppu saa hymyilemään.
