Christel Sundberg taisi levylaulajaksi ryhtyessään ravistella musa-alan kenttää enemmän kuin kuvittelikaan. Nyt neljänteen levyyn tultaessa kaikille on Chisun visionäärisyys varmasti tullut selväksi. Hän on kaupallisesti menestynyt artisti ja vetovoimainen julkisuuden henkilö, mutta ennen kaikkea rohkea, itsensä täysillä likoon pistävä lauluntekijä eikä kavahda suuruudenhulluuttakaan. Siitä neljän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyvä Polaris on ainakin konkreettinen todiste.
Chisun levyille on aina ollut merkillepantavaa se roolien iloittelevuus, joka albumeilla esiintyy. Vapaa ja yksin (2009) oli paikoin jopa hysteerisyyteen asti yltyvä mielen vuoristorata, jossa laulajan persoona on vuoroin kuin teini-ikäinen hepsankeikka, luonnonlapsi tai räväkkä femme fatale. Tätä samaa persoonallisuuksien kanssa leikittelyä kuullaan myös uutukaisella, joskin pesunkestäviä höpsöttelyjä ovat vain mielipiteet jakanut ensisingle Ihana ja takuuvarmasti otsalohkoon tarttuva Sulle sydämeni annan, joka ilman ilmassa leijuvaa makaaberiutta muistuttaisi takavuosien tomeria naisiskelmälaulajia. Kappaletta kuunnellessa ei ole vaikea piirtää mielessään kuvaa kädet puuskassa ilmeilevästä Chisusta.
Levyn käynnistävä nimikappale kuulostaa kuin introlta, mutta siinä taidetaankin määritellä muutamalla isolla pensselinvedolla koko albumi. Polaris on aiempaa aavistuksen surumielisempi, tyylitajuisella tavalla melankolinen, ronskisti suureellisempi, mutta yhtä kaikki lujasti tekijänsä näköinen. Eikä lopultakaan merkittävästi tyylillisesti edeltäjistään muuttunut. Useassa biisissä mukana oleva liki 30-päinen Ylioppilaskunnan laulajien kuoro tosin ei voi olla kuulumatta sovituksissa.
Polariksen voi huoletta kuvitella soveltuvan särkynytsydämisten voimaannuttamiseen, kreisibailujen soundtrackiksi tai nyanssejaan hiljalleen avaavaksi kotikuuntelun voimasoittolevyksi.
Perinteisessä mielessä levyn taitavin taidonnäyte on kuitenkin levyn perinteiselle hittipaikalle parkkeerattu Tähdet. Sen huumaavasti seittiä kutova syntsakiemurtelu viettelee puoleensa niin lujasti, että kaikin puolin onnistunut kertosäe tuntuu jopa antikliimaksilta. Se on kuitenkin pelkkää harhaa ja lopulta pankki räjähtää, kun lopussa kuoro liittyy mukaan kappaleen teemaan. Näin tiukasti jännitteistä, tummaa, kohtalokasta ja puoleensavetävää popkappaletta en muista Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä -tunnelmoinnin jälkeen ihoni alle menneen.
Ainoa teoreettinen ongelma Polariksessa onkin se, että eteerisimmillään Chisu kuulostaa tälle ajalle tyypilliseltä suomalaiselta naispopilta. Mitään vaaraa joukkoon sekoittumisessa ei ole ja on aivan toissijaista, kuka tällaisen soundin on lopulta tänne ensin lanseerannut. Lievästi se kuitenkin pyyhkii Chisun toismaailmallista tähtipölyä kappaleitten pinnalta pois.
Hyvän kuvan levystä antaa Anna askeleen viedä: samassa tekstissä näkökulma vaihtuu silmänräpäyksessä sormi ojossa esitetystä valistushengestä prinsessasatujen tematiikkaan. Polariksen voi huoletta kuvitella soveltuvan särkynytsydämisten voimaannuttamiseen, kreisibailujen soundtrackiksi tai nyanssejaan hiljalleen avaavaksi kotikuuntelun voimasoittolevyksi.
