THE CRASH: Melodrama

Melodraman maistiainen, Still Alive -single, päräytti monelta The Crash -fanilta paskat housuun. Lähes nuotintarkasti Van Halenin Jump-klassikon kosketinsoitinkuvioita hyödyntävä biisi oli Brunilan sakilta kaikin puolin ovela veto – Still Alive on paitsi erittäin tarttuva kappale, myös täydellinen osoitus The Crashin muuntautumiskyvystä. Ensilevyn hentoinen brittipop jäi jo parin vuoden takaisella Wildlife-levyllä uljaan stadionmeiningin jalkoihin, mutta Melodrama vetää tästä vielä astetta enemmän överiksi.

The Crashin uusin resepti on varsin valloittava: otetaan lauluosuudet Saturday Night Fever -kauden BeeGeesilta, kitarasoundit Chicilta ja Michael Jacksonin hyviltä levyiltäja ripotellaan päälle Van Halen -koskettimia vuosimallia 1984. Lisukkeena pari Twisted Sister -tilutussooloa ja päälle rutkasti hyviltä bileiltä haiskahtavia biisinnimiä tyyliin The Best Of The Best, Flash, Gigolo ja Catfight. Saattaa paperilla kuulostaa lähinnä hyvältä vitsiltä, mutta Melodrama on kaukana mistään huvittavasta. Se sisältää myös muutamia perinteisempään kuosiin puettuja kappaleita, joista kaikki kasarihörhelöt on suosiolla jätetty pois – hyviä esimerkkejä tästä ovat pianovetoinen Moonlight For Lovers ja erehdyttävästi Macy Grayn biisiltä kuulostava Oh What A Thing.

Melodrama toimii oivallisesti kahdella harvoin kohtaavalla tasolla. Siihen on äärimmäisen helppo tarttua käsiksi ja sen kanssa tulee sinunkaupat tehtyä kädenkäänteessä. Samalla se kestää lähes sairaalloista kuuntelua kellon ympäri, osoittamatta juuri lainkaan kulumisen merkkejä. Tämä ei tosin ole mikään yllätys, sillä samanlaista kestävyyttä osoittivat jo Wildlifen hittipalat Lauren Caught My Eye, Star ja New York. Näillä eväillä ne tulevaisuuden klassikot syntyvät.

Seuraava hittivaroitus Melodramalla leijuu yksinkertaisen, mutta tehokkaan riffin ympärillä pyörivän Flash-biisin yllä. Kappaleen tunnelmasta tulee elävästi mieleen 80-luvun alkupuolen "ryysyistä rikkauksiin" -elokuvat, joiden ääniraidoilla soivat Survivorin kaltaiset nimet. Näiden mahtipontisten sävelten hyödyntäminen muussa kuin camp-hengessä on tähän asti ollut vähäistä, enkä tämänkään perusteella uskalla tehdä mitään veikkauksia tulevista musiikkituulista. Ilmasto lienee kuitenkin suopea itseironialle ja tahallisille ylilyönneille, onhan jo The Darknessin läpimurto osoitus siitä.

Teemu Brunila on useassa yhteydessä maininnut tietävänsä jo biisiä kirjoittaessaan, onko kyhäelmässä todellista ainesta vai ei. Saman metodin mukaisesti kaikki aihioista eteenpäin saatetut kappaleet myös levytetään. Tämäkin tukee sitä tosiseikkaa, että The Crash on outo lintu suomalaisessa musiikkikentässä. Se ei missään vaiheessa ole sortunut maanmiehillemme tyypilliseen mollijollotukseen, eikä sen muista vientituotteista poiketen ole tarvinnut tasoitella persoonallista soundiaan Euroopan markkinoita varten. Mikään muu kotimainen yhtye ei ole myöskään pystynyt luomaan nahkaansa uudelleen ilman, että homma olisi kertaakaan lipsahtanut väkinäisyyden puolelle.

Melodraman myötä The Crashin maailmanvalloituspuheille lyödään taatusti lisää painoa, vaikka bändin jäsenet eivät niin haluaisikaan. Kun Warnerin käsissä on näin hittirikas pitkäsoitto, olisi sen hukkaan heittäminen suoranaista typeryyttä. Ainoa kysymysmerkki sopassa lienee The Crashin imagopuolta vaivaava kasvottomuus – turkulaisista taviksista ei ihan hetkessä leivota megaluokan poptähtiä, vaikka biisit olisivat kuinka hyviä tahansa.