Dave pitää taas taukoa hiukan geneerisen jynkkytynkyn suoltamisesta ja vetää ässän hihastaan. Vanhan yhteistyökumppanin kanssa tehdyn levyn huippukohdat ovat todella hienoa ja suvereenia kuultavaa. Bluesiin tässäkin nojataan, mutta kyseessä ei ole se ponnaripäisin vaihtoehto, vaan hiukan raflaavampi ja jazzin suunnalta vaikutteitaan imevä, huomattavan hienostuneella otteella svengaava keitos. Siitä pitää bändi huolen.
Basisti Uffe Krokfors on kuin peruskallio. Saksofonisti Pepa Päivisen soittoa ja suurta soundia on todella hieno kuunnella näin hyvissä biiseissä. Daven kitarasoolot ovat samalla tavalla hallittuja kuin aikoinaan Ainolla (1982). Niitä myös käytetään säästeliäästi, joka on hyvä. Laulajana Lindholm vetää hienon vähäeleisesti.
Levyn huippukohta on True Life, jonka venyttelevä sovitus tarjoaa hienon alustan ja paljon tilaa sooloilijoille, maestro mukaanlukien. Avausbiisi Why I Smile Again sopisi Closing Timen aikaisen Tom Waitsin repertuaariin. Lucky Johnny’s Gone on kuin neworleansilainen muistokirjoitus. Laulusuorituksena Where You’re Walking Now on komea ja hammond tuo kappaleeseen hienon hämyisen tunnelman. Normiblues I Know My Boulevard on muita vetoja hiukan heikompi.