Helsinkiläinen Delay Trees on uponnut uudella Readymade-albumillaan kaulaansa myöten turvallisuusalueelle, eikä erotu edukseen oikeastaan millään osa-alueella. 90-luvun alun surinabändeilta lainattujen vaikutteiden naittaminen modernin tuotannon kanssa on ollut viimeaikojen suurimpia trendejä, joskin harva yhtye on päässyt pastissia suuremmaksi. Tuntuukin, että eksessiivinen kaiun käyttö jokaisen kappaleen kohdalla on yritys peittää kehnoja sävellyksiä, enkä oikein usko yhtyeen itsensäkään seisovan täysin levyn takana. Yksinkertaisesti ilmaistuna se kuulostaa liikaa aloittelevan yhtyeen demolta, jossa tyyli on laitettu sisällön edelle. Woods sitäpaitsi muistuttaa kaikesta, mikä Kentissä ärsyttää. Readymaden puolivälin tienoille sijoitettu, The Strokes -riffittelyn ja Deerhunterin tuotannonkin mieleentuova Perfect Heartache onkin ainoa valonpilkahdus muuten yhdentekevällä albumilla.
Myös sanoitukset ovat geneeristä kotimaisten, anglofiliasta kärsivien indiebändien hölynpölyä, joissa ei ole mitään tarttumapintaa, eikä niihin ole niiden antamasta vaikutelmasta päätellen juurikaan edes panostettu. Kai tämä sitten uppoaa ihmisiin, jotka pitävät polaroidfiltteriä edelleen jotenkin omaperäisenä asiana. Laajakangaspoppiahan tämä on, mutta täysin vailla draamaa.
