DENNIS WILSON: Pacific Ocean Blue

Arvio julkaistu Soundissa 8/2008.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Vuonna 1983 humalassa hukkunut Dennis Wilson on veljensä Brianin ohella The Beach Boys -saagan kiehtovin hahmo. Hän oli Wilsonin veljeskatraan ainoa surffaaja, rumpalin pallille istutettu väkkärä, naisten kaataja ja Charles Mansonin kanssa kaveerannut rantaboheemi, jonka musiikillinen panos nousi vaivihkaa merkittävään rooliin yhtyeen risupartakaudella.

Arvio

DENNIS WILSON
Pacific Ocean Blue
Epic

Vuonna 1983 humalassa hukkunut Dennis Wilson on veljensä Brianin ohella The Beach Boys -saagan kiehtovin hahmo. Hän oli Wilsonin veljeskatraan ainoa surffaaja, rumpalin pallille istutettu väkkärä, naisten kaataja ja Charles Mansonin kanssa kaveerannut rantaboheemi, jonka musiikillinen panos nousi vaivihkaa merkittävään rooliin yhtyeen risupartakaudella.

Hulttioimagon vangiksi ja vähättelyn kohteeksi jääneen Dennis Wilsonin lahjakkuus ei missään vaiheessa taipunut kivuttomasti osaksi rantapoikien utopistista popkonseptia. Hänen visionsa täydellisestä rantojen musiikista oli maanläheisempi ja rosoisempi kuin yhtyetovereillaan, eikä hänen karhea äänensä vastannut täysin siloisen stemmalaulun vaatimuksia. Veli-Dennisin kiehtova ja samalla traaginen ulkopuolisuus suhteessa myyttiseen The Beach Boys -sointiin kiteytyy hänen vuonna 1977 ilmestyneellä soolodebyytillään Pacific Ocean Blue.

Levyn avaava komea River Song tiivistää kättelyssä sen, kuinka kaukana Dennis Wilsonin omakuva on The Beach Boys -tuotannon perusvireestä. Wilsonin lauluääni on raaka, elämää läpikäyneen ja pohjalietteitäkin pöyhineen miehen ääni. Eteeristen falsettien sijaan tämä rantaunelma soi sielukkaasti tummemmassa rekisterissä, rähjäisenä mutta maskuliinisen vahvana. Wilsonin laulutyylissä läpikuultava bluesmaisuus ja juurevuus kertautuu myös albumin soitinnuksessa, joka torviriffeineen ja ajoittain ujeltavine sähkökitaroineen on lähempänä 1970-luvun jenkkirockin lihaksikkaampaa, mustan perinteen kanssa flirttailevaa siipeä.

Siellä täällä vilahteleva gospel-henki tekee Dennis Wilsonin musiikista riipaisevaa ja paatoksellista. Kauneuden kaipuusta muistuttavien popsävelkulkujen vastapainona kuullaan tuskaisen ja syntisäkin raahaamiseen väsyneen miehen tunneryöppyjä. Välillä revitykset luisuvat baarirockin maailmaan, mikä lievästi rokottaa Pacific Ocean Bluen ja sen kaveriksi paketoidun keskeneräisen Bambu-albumin viehätysvoimaa. Musiikillinen epätasaisuus ja draaman kaaren rosoisuus tosin tuntuvat lähes itsestään selvällä tavalla kuuluvan ikuisen uneksijan maailmaan.

Lisää luettavaa